 |
| Kuokkamiehen Kuume on iskenyt: ensimmäistä kaurasatoa niittämässä lähipellosta 1954. Tämä oli kovan maan pelto, suurin osa pellosta syntyi suorämeelle. Näihin aikoihin Ahti oli aina ilman paitaa pitkälle syyskuulle: pellonraivuu sotki niin pahoin vaatteet, että käytännöllisempää oli olla ilman. |
ONNELLINEN KUOKKAMIES TIETÄÄ MITEN
PELTO SYNTYY JA VOI HYVIN
Ahti Rantamäki tuli evakkopoikana Korpilahden Tikkalaan,
tarttui kuokkaan ja teki vuosien myötä 10 hehtaaria peltoa: - Oli ilo kahtoa
kevväällä, kun vilja kasvo! Sitähän oli ku maailman omistaja! Mua on aina
kiinnostanut maahomma.
Sodan jälkeen Valkjärven pitäjän väkeä Karjalan kannakselta
asutettiin Jämsään ja Korpilahdelle. Toivo ja Anna Rantamäki perheineen tulivat
hevosen, parin lehmän ja lampaan kanssa Tikkalaan ja pääsivät väliaikaismajoitukseen
Ohelan talon isoon saliin. Eläimille tehtiin suoja talon lantalaan. Syksyllä
1946 ostettiin kylmä asutustila: reilu pari hehtaaria pusikoitunutta peltoa ja
48 hehtaaria metsää ja suota ja alettiin vimmattu rakentaminen.
Itsenäisyyspäivänä 1948 päästiin muuttamaan omaan tupaan, Toivolaan.
Kun isä kuoli jo 1952, jäi uudistila äidin ja 16-vuotiaan
Ahtin hoidettavaksi. Karjalan poika meni kiltisti navettaan lypsylle ja lähti talvisin
hevosella puutavaraa ajamaan. Onneksi isä oli ehtinyt muutamana talvena näyttää
vähän mallia kotipaikan metsiä hakattaessa. Lähiympäristön ihmetykseksi poika nosti
keväällä kuokan olalle ja suunnisti roudan sulettua raivaamaan uutta peltoa. Koska
nimismies ei antanut alaikäiselle lupaa räjähteiden ostoon, piti ensimmäiset pari
hehtaaria raivata puiden kannoista samoilla työvälineillä kuin uudisraivaajat kautta
aikain: kirveen, kangen, kuokan ja hartioiden varassa:
-Kyllä työ neuvoo ja taidot kehittyy. Se kuokka piti olla
terävä, että juuret katkee. Ja mitä raskaampi se kuokka oli, sen parempi, että
se painuu juurakkoon hyvin. Ja sitten kun sait sen lämpäreen irti, se piti
kiekahuttaa suulleen. Kohtahan se meni niin kuin olis kirjoja latonu pinkkaan
peräkkäin! Ei se pellon kuokkiminen vanhan miehen työtä ookaan.
Kun varttuneemmat konkarit näkivät että poikahan on
tosissaan, tuli neuvojakin. Erityisellä lämmöllä Ahti muistelee Ohelan talon
työmiestä, ”työn kenraalia” Arvid Vallaskangasta, joka aikansa katseli nuoren
miehen uurastamista, totesi sitten, että tämän vippakanki oli lähinnä
madontappokeppi ja kehotti tätä mukaansa metsän puolelle, mistä katseltiin järeä
runko vääntämiseen. Jo alkoivat kannot rutisten repeillä irti maasta!
Tämän ajan aikalaismuistossa Toivolan nuori isäntä on aina
ilman paitaa, yleensä vain uimahousut, baskeri ja saappaat vaatetuksenaan.
Kantojen kanssa painiminen sotki ja repi vaatteet, joten käytännöllisempää oli
olla ilman. – Mä kevväällä heitin paijjan pois ja olin kaikki kesät iliman
paitaa, oli keli mikä tahansa. Syksyllä oli aika ruskee poika, eikä pieni
kylymä ja sajekaan paljon haitannu. Iho parkkiintu sellaiseksi.
Taitojen ja voimien karttuessa alkoivat päivän saavutukset
lähestyä tekijämiesten lukemia: 1,5 aaria (150 neliötä) oli hyvä normisuoritus,
kaksi aaria huipputulos. Käytännössä se tarkoitti 15 metriä leveällä saralla 10
metrin tai reilun 13 metrin etenemistä päivässä. Vauhti riippui täysin siitä,
miten isoja kantoja oli vastassa.
-Kyllähän mä koitin jäljitellä niitä huippumiehiä ja jonnain
päivänä kuokin kakskin aaria, mutta se riitti se puoltoista kun sen teki. Kyllä
se ihan työstä kävi, ei siinä mitään! Ja siinähän multakin selekä meni, on mut
kerran leikattukin. Ja niskat on kuluneet. Se kantojen kanssa puljuu ja
kyyryasento sen aiheutti, selän varassahan sitä tehhään, Ahti miettii.
 |
| Ojankaivuussa 1959. |
”Kantoa oli jo ilmassa, kun viimeistä sytytti”
50-luvun lopussa Toivolan uudisraivioilta alkoi kuulua
tasainen pauke, kun Ahti armeijasta päästyään saattoi täysi-ikäisenä
21-vuotiaana marssia nimismiehen kansliaan ja saada lopultakin virallisen luvan
ostaa omissa nimissään räjähdysainetta, kloraattia. Se oli tähän aikaan ojankaivajien
ja pellontekijöiden suosikkiaine: edullinen, suhteellisen turvallinen ja
käyttökelpoinen. ”Loraatti” kasteltiin valopetroliin ja käärittiin
sanomalehtitötteröksi, varustettiin nallilla ja sytytyslangalla. Ensimmäinen
erä, 60 kiloa, oli pian käytetty, sillä päivässä oli ammuttava kymmeniä
kantoja, joita panostettiin kerralla puolenkymmentä. Ensimmäiseen kantoon
pantiin pisin sytytyslanka, viimeiseen lyhin.
-Kun viimeistä sytytti, oli jo kantoa ilmassa. Sitten vaan
lyötiin pitkäkseen johonkin monttuun tai puun taakse. Loraatin hyvä ominaisuus
oli se, että se heitti ylöspäin. Ei dynamiitilla voinu kantoja raivata: se löi
alaspäin ja mullat kannon alta pois. Ja se paukku piti saada keskelle sitä
kantoa ja huolella täkätä: märkää maata ja turvetta naputettiin päälle. Jos sen
jätti huonolle täkkyylle, niin se puhti tuli pois siitä reiästä, Ahti opastaa.
Ei jää epäselväksi, että pellonraivaajan uran hauskinta vaihetta oli kantojen
räjäyttely. Eikä vähiten siksi, että kun kaikessa säästettiin, ei kallista
sytytyslankaakaan viitsinyt liikaa tuhlata…
-Kyllähän nuo sovankäyneet miehet neuvo mua, että älä ole
liian nuuka langalle… Mutta ei niitä irtotulella ehtiny sytytellä: sytyslanke
oli vuoltu viistoksi ja sinne sisään työnnettiin tulitikun pää ja sitten askilla
vetäistiin tuli ja juostiin seuraavalle kannolle. Jotkut humut puri hampaillaan
nallinkin kiinni sytyslankaan!
Kloraatin myötä raivaus helpottui ja nopeutui tuntuvasti.
Kantosilppu kerättiin kasaan ja päästiin kuokan sijaan heti hevosella maata
muokkaamaan. Mutta ei sekään lastenleikkiä ollut, raskaan Fiskars 10 –auran
kääntely: - Jos hevonen oli vikuri, siitä ei tullut mitään. Sen piti olla
sellainen, että meni suoraan ja ymmärsi puheen.
 |
| Jymyn kanssa kyntämässä itse tehtyä peltoa 1956. |
Kaurakin muokkasi raiviota
Suurin osa Toivolan raiviosta tehtiin suohon. Se on vähän
helpompaa kuin kivien nostelu ja kerääminen ja humuksen rakentaminen
metsäpohjaan. Heti kun suosta oli kannot irti ja maa karkeasti muokattu,
ajettiin siihen kaikki karjanlanta, mikä talosta löytyi. Ravinteet kiihdyttivät
mikrobitoimintaa ja turpeen ja juurten hajoamista. Tehokas raivaaja oli myös
kaura, joka yleensä kylvettiin heti ensimmäiseksi raivioon: sen juuristo jatkoi
maan muokkaamista ja toi siihen rakennetta. Kun raivio ensimmäisen kaurasadon
jälkeen toisena tai kolmantena syksynä kynnettiin, alkoi se jo näyttää
pellolta.
-Kyllähän se hyvältä tuntui, kun oma pelto kasvoi. Kun
näkkee työnsä tuloksen, se kannustaa. Jaksoit kuokkia sen alueen ja sait
ensimmäisen viljan siihen ja se alkoi kasvaa, tuntuhan se mukavalta! Samahan se
on muuten metsän raivuussa, jota nyt olen tehnyt syksyisin, Ahti miettii.
60-luvulla Toivolan raivioilla vaimenivat paukut ja
käynnistyi kone: kannot nosteltiin kaivinkoneella nurinniskoin, annettiin vuoden
verran kuivaa ja sitten Ahti veteli ne uudella traktorillaan ja
puomivinssillään, ”joutsalaisella”, kasaan ja puisteli samalla maat juurakoista
takaisin tulevaan peltoon. Kannoista myös hyödynnettiin lämpönä parhaat:
pilkottiin ja poltettiin kuivurin uunissa. Tällä tavalla tehtiin puolet
pelloista, viitisen hehtaaria.
Suopeltojen lopullinen rakenne saatiin kuitenkin savella,
siihen asti ne olivat enemmän tai vähemmän höttöä eivätkä kantaneet koneitakaan
kunnolla. Onneksi läheltä omilta mailta löytyi hyvät savikumpareet, jotka kaivettiin
talvisin suopeltojen painikkeeksi: yhtenä talvena oli kaksi vierastakin
traktoria ajossa, kun kaivuri nosti ja kolmella traktorilla savettiin peltoja
urakalla, n. 300 kuormaa hehtaarille.
- Savi on suopellolle kaiken a ja o: se muuttuu ihan
toiseksi, sen jälkeen se on vasta oikea pelto. Pellon lämpötila muuttuu, se
lämpiää kevväällä aiemmin, kun pohjavesi saadaan sopivan alas. Se on niin
tärkeä asia, ettei sitä oikein ymmärräkään: nyt siinä viihtyy heinä ja apila ja
tulee mahoton kasvu. Samoin sen pellon kantavuus paranee ja se rupee kantamaan
konetta ja sitä voidaan käyttää laijuntamiseen, Ahti Rantamäki luettelee.
Kun suon, hötön päälle, tarvitaan raskautta, siis kivennäistä
eli savea, tarvitaan puolestaan kivennäismaalle metsään peltoa tehtäessä sitä
höttöä eli humusta, siis suota. Sitäkin Ahti ehti ajaa lähipelloilleen monet talvet.
Suon ajo alkoi heti ensimmäisiä suopeltoja tehdessä: valtio kaivatti
Toivolankin uudismaiden reunoilla valtaojia, joiden penkkojen turpeen Ahti ajoi
kivennäismaiden peltoraivioille. Talon lähellä olevan suohaudan käyttöä
jatkettiin niin kauan kuin tuli savi vastaan. Nyt paikalla on oma lohilampi ja
sauna!
Viimeisen silauksen suopelloille antoi koivutuhka,
lannoitteista arvokkain ja tasapainoisin, jonka vaikutus maassa kestää n. 40
vuotta. Emäksisen tuhkan mukana hapan suopelto sai myös kalkituksen. Kun
kuutisen hehtaaria peltoa lannoitetaan tuhkalla, sitä tarvitaan tonnikaupalla.
Tuhkaa järjestyi Jyväskylästä keskussairaalan lämpökeskuksesta: sukulaismies
toimitti sinne halon ja houkutteli ”hullun kuokkamiehen” useana talvena
tyhjentämään käsipelillä uuneista tuhkat 200 litran tynnyreihin:
-Ei sinne olis kukkaa täysjärkinen menny! Se kuumuus teki
sen niin raskaaksi – ja tuhkan pöly. Mulla vaan silimänvalakuaiset muljahteli
päässä, kun olin niin nokinen. Jos olis ollu astma miehessä, sinne olis kuollu.
Mutta joka syksy tuotiin auton lavallinen tuhkaa, edellistalven tuhkat ja siitä
mä hevosella levittelin ja voitelin noita soita. Mutta kyllä oli kaurakin
vahvaa kuin järven kaisla ja niin korkeeta, ettei miestä näkyny!
Räme oli nyt muuttunut huippuhyvin kasvaviksi pelloksi,
jotka vielä salaojitettiin. Onnellinen kuokkamies tapasi Juhannuksena tulla
istuskelemaan itse tekemänsä pellon pientareella, otti huikan viljaista,
katseli terhakkaa kasvustoa ja antoi hikisten, mutta mukavien muistojen kulkea
läpi mielen valkokankaan.
 |
| Kesällä 1980 oli jo helppoa: kannot irti kaivurilla ja kasaan traktorilla |
Karjalainen turvasi peltoon, täkäläinen metsään
Ahti ja Raili Rantamäki loivat kutakuinkin tyhjästä
mukavasti pärjäävän karjatilan, jossa oli 12-13 lypsävää, maksimimäärä, mitä
tämä peltomäärä vuokramaineen (reilu 2 ha) mahdollisti. Samaan aikaan näillä
kulmin oli paljon 4-6 peltohehtaarin tiloja, joissa ei välitetty enää sotien
jälkeen ryhtyä raivaamaan lisää peltoa, vaikka edellytyksiä olisi ollut. Tässä
näkyy selvä kulttuuriero: karjalainen halusi ympärilleen peltoa ja karjataloutta,
Keski-Suomen metsäkylissä elettiin paljolti metsän ja ”ruukinajon” eli puunajon
ehdoilla: pelto ja karja oli pitkälti oman särpimen tuottamiseen, miksi rehkiä
ylimääräistä?
-Monilla oli aika hyvät mehtät. Ne pärjäs sen ja talven
mehtäajojen varassa. Ja kyllähän se tärkeetä oli meillekin: joka talavihan sitä
oltiin mehtäajossa. Mä taisin olla täällä hevosen kanssa metässä pisimpään.
Mehtäajoista me saatiin joku 30% mitä karjasta tuli ja se oli elinehto, takas
sen kannattavuuden, että pääs seuraava vuotta suunnittelemaan. Ajoin monille
firmoille, Kymille, Yhtyneille, Nurmisen Sahalle, Torakselle…
Karjalan tulijoille Korpilahden ”vuorenheulakkeet” olivat
koettelemus, kotikulmilla oli ollut tasaisempaa. – Kyllä ne olikin taitavia, ne
entisajan hevosmiehet, piru vie! Ja hevoset oli hyviä, kun niillä joka päivä
ajettiin. Tässäkin on niin mäkiset maat, että se opetti sen jarrupannan kanssa
touhuamaan: ei sieltä voinu niin tulla, että luotti, että hevonen piättää. Se
nousi ilimaan, kun se kuorma oikein tyrkkäs tulemaan. Se hevonen oli ihan
köykänen siinä aisojen välissä, kun se lähti työntämään. Kyllä isälläkin oli
opettelemista, kun se täällä ajoi. Karjalassa oli tasasemmat maat eikä isä
siellä rahtia ajanukkaa.
 |
| Raili ja Ahti ovat tehneet Toivolan seinälle lehmistään muistotaulun. |
90-luvun lopussa Toivolan tuvassa tuli eteen totinen paikka:
mitä tehdä eläkkeelle siirtymisen myötä pelloille, kun pojat olivat hakeneet
muuta leivänsyrjää. Ahtia ei EU-Suomen peltokeinottelu innostanut: tähän aikaan
peltoja hamstrattiin tukien vuoksi ja jätettiin heitteille. Niinpä hän jätti
itse tekemänsä pellot itselleen ja laittoi ne kasvamaan arvokkaimpia puulajeja,
visakoivua, lehtikuusta ja vanerikoivua. Se että kovalla työllä tehdyt pellot
palasivat metsäksi, ei ole häntä masentanut: jos ne joskus halutaan taas
pelloksi, tapahtuu se suhteellisen helposti nykyisillä koneilla, kun suurin työ
eli mullan luominen on jo aikoinaan tehty.
-Turha sitä on murehtia: asiat on otettava sellaisina kuin
ne eteen tulee.
Sen jäljen neljän vuosikymmenen pellon tekeminen kuitenkin
jätti, että kuokkamies katselee joka paikassa peltoja – ja harmittelee tämän
päivän huonoa pellon hoitoa. Se tie, että peltoja ei kynnetä, mutta jyrätään
jatkuvasti raskailla koneilla, on kohta kuljettu. Kehityksen seuraukset näkyvät
jo Keski-Suomessakin: maat ovat tiivistyneet, salaojat eivät toimi ja vesi
seisoo pienenkin sateen jälkeen pellolla. Kuokkamiehen ahkerat apulaiset
madotkin ovat käyneet tiivistyneessä, lietelannalla kastellussa maassa
harvinaisiksi.
JAAKKO LUOMA
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti