Kuokkamies kertoo pellon tarinan

Kuokkamiehen Kuume on iskenyt: ensimmäistä kaurasatoa niittämässä lähipellosta 1954. Tämä oli kovan maan pelto, suurin osa pellosta syntyi suorämeelle. Näihin aikoihin Ahti oli aina ilman paitaa pitkälle syyskuulle: pellonraivuu sotki niin pahoin vaatteet, että käytännöllisempää oli olla ilman.

ONNELLINEN KUOKKAMIES TIETÄÄ MITEN 

PELTO SYNTYY JA VOI HYVIN

Ahti Rantamäki tuli evakkopoikana Korpilahden Tikkalaan, tarttui kuokkaan ja teki vuosien myötä 10 hehtaaria peltoa: - Oli ilo kahtoa kevväällä, kun vilja kasvo! Sitähän oli ku maailman omistaja! Mua on aina kiinnostanut maahomma.
 

Sodan jälkeen Valkjärven pitäjän väkeä Karjalan kannakselta asutettiin Jämsään ja Korpilahdelle. Toivo ja Anna Rantamäki perheineen tulivat hevosen, parin lehmän ja lampaan kanssa Tikkalaan ja pääsivät väliaikaismajoitukseen Ohelan talon isoon saliin. Eläimille tehtiin suoja talon lantalaan. Syksyllä 1946 ostettiin kylmä asutustila: reilu pari hehtaaria pusikoitunutta peltoa ja 48 hehtaaria metsää ja suota ja alettiin vimmattu rakentaminen. Itsenäisyyspäivänä 1948 päästiin muuttamaan omaan tupaan, Toivolaan.

Kun isä kuoli jo 1952, jäi uudistila äidin ja 16-vuotiaan Ahtin hoidettavaksi. Karjalan poika meni kiltisti navettaan lypsylle ja lähti talvisin hevosella puutavaraa ajamaan. Onneksi isä oli ehtinyt muutamana talvena näyttää vähän mallia kotipaikan metsiä hakattaessa. Lähiympäristön ihmetykseksi poika nosti keväällä kuokan olalle ja suunnisti roudan sulettua raivaamaan uutta peltoa. Koska nimismies ei antanut alaikäiselle lupaa räjähteiden ostoon, piti ensimmäiset pari hehtaaria raivata puiden kannoista samoilla työvälineillä kuin uudisraivaajat kautta aikain: kirveen, kangen, kuokan ja hartioiden varassa:

-Kyllä työ neuvoo ja taidot kehittyy. Se kuokka piti olla terävä, että juuret katkee. Ja mitä raskaampi se kuokka oli, sen parempi, että se painuu juurakkoon hyvin. Ja sitten kun sait sen lämpäreen irti, se piti kiekahuttaa suulleen. Kohtahan se meni niin kuin olis kirjoja latonu pinkkaan peräkkäin! Ei se pellon kuokkiminen vanhan miehen työtä ookaan.

Kun varttuneemmat konkarit näkivät että poikahan on tosissaan, tuli neuvojakin. Erityisellä lämmöllä Ahti muistelee Ohelan talon työmiestä, ”työn kenraalia” Arvid Vallaskangasta, joka aikansa katseli nuoren miehen uurastamista, totesi sitten, että tämän vippakanki oli lähinnä madontappokeppi ja kehotti tätä mukaansa metsän puolelle, mistä katseltiin järeä runko vääntämiseen. Jo alkoivat kannot rutisten repeillä irti maasta!

Tämän ajan aikalaismuistossa Toivolan nuori isäntä on aina ilman paitaa, yleensä vain uimahousut, baskeri ja saappaat vaatetuksenaan. Kantojen kanssa painiminen sotki ja repi vaatteet, joten käytännöllisempää oli olla ilman. – Mä kevväällä heitin paijjan pois ja olin kaikki kesät iliman paitaa, oli keli mikä tahansa. Syksyllä oli aika ruskee poika, eikä pieni kylymä ja sajekaan paljon haitannu. Iho parkkiintu sellaiseksi.

Taitojen ja voimien karttuessa alkoivat päivän saavutukset lähestyä tekijämiesten lukemia: 1,5 aaria (150 neliötä) oli hyvä normisuoritus, kaksi aaria huipputulos. Käytännössä se tarkoitti 15 metriä leveällä saralla 10 metrin tai reilun 13 metrin etenemistä päivässä. Vauhti riippui täysin siitä, miten isoja kantoja oli vastassa.

-Kyllähän mä koitin jäljitellä niitä huippumiehiä ja jonnain päivänä kuokin kakskin aaria, mutta se riitti se puoltoista kun sen teki. Kyllä se ihan työstä kävi, ei siinä mitään! Ja siinähän multakin selekä meni, on mut kerran leikattukin. Ja niskat on kuluneet. Se kantojen kanssa puljuu ja kyyryasento sen aiheutti, selän varassahan sitä tehhään, Ahti miettii.

Ojankaivuussa 1959.

”Kantoa oli jo ilmassa, kun viimeistä sytytti”

50-luvun lopussa Toivolan uudisraivioilta alkoi kuulua tasainen pauke, kun Ahti armeijasta päästyään saattoi täysi-ikäisenä 21-vuotiaana marssia nimismiehen kansliaan ja saada lopultakin virallisen luvan ostaa omissa nimissään räjähdysainetta, kloraattia. Se oli tähän aikaan ojankaivajien ja pellontekijöiden suosikkiaine: edullinen, suhteellisen turvallinen ja käyttökelpoinen. ”Loraatti” kasteltiin valopetroliin ja käärittiin sanomalehtitötteröksi, varustettiin nallilla ja sytytyslangalla. Ensimmäinen erä, 60 kiloa, oli pian käytetty, sillä päivässä oli ammuttava kymmeniä kantoja, joita panostettiin kerralla puolenkymmentä. Ensimmäiseen kantoon pantiin pisin sytytyslanka, viimeiseen lyhin.

-Kun viimeistä sytytti, oli jo kantoa ilmassa. Sitten vaan lyötiin pitkäkseen johonkin monttuun tai puun taakse. Loraatin hyvä ominaisuus oli se, että se heitti ylöspäin. Ei dynamiitilla voinu kantoja raivata: se löi alaspäin ja mullat kannon alta pois. Ja se paukku piti saada keskelle sitä kantoa ja huolella täkätä: märkää maata ja turvetta naputettiin päälle. Jos sen jätti huonolle täkkyylle, niin se puhti tuli pois siitä reiästä, Ahti opastaa. Ei jää epäselväksi, että pellonraivaajan uran hauskinta vaihetta oli kantojen räjäyttely. Eikä vähiten siksi, että kun kaikessa säästettiin, ei kallista sytytyslankaakaan viitsinyt liikaa tuhlata…

-Kyllähän nuo sovankäyneet miehet neuvo mua, että älä ole liian nuuka langalle… Mutta ei niitä irtotulella ehtiny sytytellä: sytyslanke oli vuoltu viistoksi ja sinne sisään työnnettiin tulitikun pää ja sitten askilla vetäistiin tuli ja juostiin seuraavalle kannolle. Jotkut humut puri hampaillaan nallinkin kiinni sytyslankaan!

Kloraatin myötä raivaus helpottui ja nopeutui tuntuvasti. Kantosilppu kerättiin kasaan ja päästiin kuokan sijaan heti hevosella maata muokkaamaan. Mutta ei sekään lastenleikkiä ollut, raskaan Fiskars 10 –auran kääntely: - Jos hevonen oli vikuri, siitä ei tullut mitään. Sen piti olla sellainen, että meni suoraan ja ymmärsi puheen.

Jymyn kanssa kyntämässä itse tehtyä peltoa 1956.

Kaurakin muokkasi raiviota

Suurin osa Toivolan raiviosta tehtiin suohon. Se on vähän helpompaa kuin kivien nostelu ja kerääminen ja humuksen rakentaminen metsäpohjaan. Heti kun suosta oli kannot irti ja maa karkeasti muokattu, ajettiin siihen kaikki karjanlanta, mikä talosta löytyi. Ravinteet kiihdyttivät mikrobitoimintaa ja turpeen ja juurten hajoamista. Tehokas raivaaja oli myös kaura, joka yleensä kylvettiin heti ensimmäiseksi raivioon: sen juuristo jatkoi maan muokkaamista ja toi siihen rakennetta. Kun raivio ensimmäisen kaurasadon jälkeen toisena tai kolmantena syksynä kynnettiin, alkoi se jo näyttää pellolta.

-Kyllähän se hyvältä tuntui, kun oma pelto kasvoi. Kun näkkee työnsä tuloksen, se kannustaa. Jaksoit kuokkia sen alueen ja sait ensimmäisen viljan siihen ja se alkoi kasvaa, tuntuhan se mukavalta! Samahan se on muuten metsän raivuussa, jota nyt olen tehnyt syksyisin, Ahti miettii.

60-luvulla Toivolan raivioilla vaimenivat paukut ja käynnistyi kone: kannot nosteltiin kaivinkoneella nurinniskoin, annettiin vuoden verran kuivaa ja sitten Ahti veteli ne uudella traktorillaan ja puomivinssillään, ”joutsalaisella”, kasaan ja puisteli samalla maat juurakoista takaisin tulevaan peltoon. Kannoista myös hyödynnettiin lämpönä parhaat: pilkottiin ja poltettiin kuivurin uunissa. Tällä tavalla tehtiin puolet pelloista, viitisen hehtaaria.

Suopeltojen lopullinen rakenne saatiin kuitenkin savella, siihen asti ne olivat enemmän tai vähemmän höttöä eivätkä kantaneet koneitakaan kunnolla. Onneksi läheltä omilta mailta löytyi hyvät savikumpareet, jotka kaivettiin talvisin suopeltojen painikkeeksi: yhtenä talvena oli kaksi vierastakin traktoria ajossa, kun kaivuri nosti ja kolmella traktorilla savettiin peltoja urakalla, n. 300 kuormaa hehtaarille.

- Savi on suopellolle kaiken a ja o: se muuttuu ihan toiseksi, sen jälkeen se on vasta oikea pelto. Pellon lämpötila muuttuu, se lämpiää kevväällä aiemmin, kun pohjavesi saadaan sopivan alas. Se on niin tärkeä asia, ettei sitä oikein ymmärräkään: nyt siinä viihtyy heinä ja apila ja tulee mahoton kasvu. Samoin sen pellon kantavuus paranee ja se rupee kantamaan konetta ja sitä voidaan käyttää laijuntamiseen, Ahti Rantamäki luettelee.

Kun suon, hötön päälle, tarvitaan raskautta, siis kivennäistä eli savea, tarvitaan puolestaan kivennäismaalle metsään peltoa tehtäessä sitä höttöä eli humusta, siis suota. Sitäkin Ahti ehti ajaa lähipelloilleen monet talvet. Suon ajo alkoi heti ensimmäisiä suopeltoja tehdessä: valtio kaivatti Toivolankin uudismaiden reunoilla valtaojia, joiden penkkojen turpeen Ahti ajoi kivennäismaiden peltoraivioille. Talon lähellä olevan suohaudan käyttöä jatkettiin niin kauan kuin tuli savi vastaan. Nyt paikalla on oma lohilampi ja sauna!

Viimeisen silauksen suopelloille antoi koivutuhka, lannoitteista arvokkain ja tasapainoisin, jonka vaikutus maassa kestää n. 40 vuotta. Emäksisen tuhkan mukana hapan suopelto sai myös kalkituksen. Kun kuutisen hehtaaria peltoa lannoitetaan tuhkalla, sitä tarvitaan tonnikaupalla. Tuhkaa järjestyi Jyväskylästä keskussairaalan lämpökeskuksesta: sukulaismies toimitti sinne halon ja houkutteli ”hullun kuokkamiehen” useana talvena tyhjentämään käsipelillä uuneista tuhkat 200 litran tynnyreihin:

-Ei sinne olis kukkaa täysjärkinen menny! Se kuumuus teki sen niin raskaaksi – ja tuhkan pöly. Mulla vaan silimänvalakuaiset muljahteli päässä, kun olin niin nokinen. Jos olis ollu astma miehessä, sinne olis kuollu. Mutta joka syksy tuotiin auton lavallinen tuhkaa, edellistalven tuhkat ja siitä mä hevosella levittelin ja voitelin noita soita. Mutta kyllä oli kaurakin vahvaa kuin järven kaisla ja niin korkeeta, ettei miestä näkyny!

Räme oli nyt muuttunut huippuhyvin kasvaviksi pelloksi, jotka vielä salaojitettiin. Onnellinen kuokkamies tapasi Juhannuksena tulla istuskelemaan itse tekemänsä pellon pientareella, otti huikan viljaista, katseli terhakkaa kasvustoa ja antoi hikisten, mutta mukavien muistojen kulkea läpi mielen valkokankaan. 

Kesällä 1980 oli jo helppoa: kannot irti kaivurilla ja kasaan traktorilla

Karjalainen turvasi peltoon, täkäläinen metsään

Ahti ja Raili Rantamäki loivat kutakuinkin tyhjästä mukavasti pärjäävän karjatilan, jossa oli 12-13 lypsävää, maksimimäärä, mitä tämä peltomäärä vuokramaineen (reilu 2 ha) mahdollisti. Samaan aikaan näillä kulmin oli paljon 4-6 peltohehtaarin tiloja, joissa ei välitetty enää sotien jälkeen ryhtyä raivaamaan lisää peltoa, vaikka edellytyksiä olisi ollut. Tässä näkyy selvä kulttuuriero: karjalainen halusi ympärilleen peltoa ja karjataloutta, Keski-Suomen metsäkylissä elettiin paljolti metsän ja ”ruukinajon” eli puunajon ehdoilla: pelto ja karja oli pitkälti oman särpimen tuottamiseen, miksi rehkiä ylimääräistä?

-Monilla oli aika hyvät mehtät. Ne pärjäs sen ja talven mehtäajojen varassa. Ja kyllähän se tärkeetä oli meillekin: joka talavihan sitä oltiin mehtäajossa. Mä taisin olla täällä hevosen kanssa metässä pisimpään. Mehtäajoista me saatiin joku 30% mitä karjasta tuli ja se oli elinehto, takas sen kannattavuuden, että pääs seuraava vuotta suunnittelemaan. Ajoin monille firmoille, Kymille, Yhtyneille, Nurmisen Sahalle, Torakselle…

Karjalan tulijoille Korpilahden ”vuorenheulakkeet” olivat koettelemus, kotikulmilla oli ollut tasaisempaa. – Kyllä ne olikin taitavia, ne entisajan hevosmiehet, piru vie! Ja hevoset oli hyviä, kun niillä joka päivä ajettiin. Tässäkin on niin mäkiset maat, että se opetti sen jarrupannan kanssa touhuamaan: ei sieltä voinu niin tulla, että luotti, että hevonen piättää. Se nousi ilimaan, kun se kuorma oikein tyrkkäs tulemaan. Se hevonen oli ihan köykänen siinä aisojen välissä, kun se lähti työntämään. Kyllä isälläkin oli opettelemista, kun se täällä ajoi. Karjalassa oli tasasemmat maat eikä isä siellä rahtia ajanukkaa.

Raili ja Ahti ovat tehneet Toivolan seinälle lehmistään muistotaulun.

90-luvun lopussa Toivolan tuvassa tuli eteen totinen paikka: mitä tehdä eläkkeelle siirtymisen myötä pelloille, kun pojat olivat hakeneet muuta leivänsyrjää. Ahtia ei EU-Suomen peltokeinottelu innostanut: tähän aikaan peltoja hamstrattiin tukien vuoksi ja jätettiin heitteille. Niinpä hän jätti itse tekemänsä pellot itselleen ja laittoi ne kasvamaan arvokkaimpia puulajeja, visakoivua, lehtikuusta ja vanerikoivua. Se että kovalla työllä tehdyt pellot palasivat metsäksi, ei ole häntä masentanut: jos ne joskus halutaan taas pelloksi, tapahtuu se suhteellisen helposti nykyisillä koneilla, kun suurin työ eli mullan luominen on jo aikoinaan tehty.

-Turha sitä on murehtia: asiat on otettava sellaisina kuin ne eteen tulee.

Sen jäljen neljän vuosikymmenen pellon tekeminen kuitenkin jätti, että kuokkamies katselee joka paikassa peltoja – ja harmittelee tämän päivän huonoa pellon hoitoa. Se tie, että peltoja ei kynnetä, mutta jyrätään jatkuvasti raskailla koneilla, on kohta kuljettu. Kehityksen seuraukset näkyvät jo Keski-Suomessakin: maat ovat tiivistyneet, salaojat eivät toimi ja vesi seisoo pienenkin sateen jälkeen pellolla. Kuokkamiehen ahkerat apulaiset madotkin ovat käyneet tiivistyneessä, lietelannalla kastellussa maassa harvinaisiksi.

JAAKKO LUOMA