Noin 20 hevosen raito vetää halkoa Yhtyneiden Jämsänkosken tehtaan tarpeisiin 30-luvulla
Hartolassa. - Kuva UPM (lainattu: Vekkulan kyläyhdistys).
Tukkihevosten maakunta
Keski-Suomen maakuntaeläimen
pitäisi olla puukuormaa kiskova ”ruukkihevonen”, sillä niin vahvan leiman löi
maakuntaan 1800-luvun lopussa alkanut 100 vuoden vilkas hevosajojen aikakausi.
Elämän valttikortit olivat mökki, hevonen ja ruukkitie eli talvinen varsitie.
Otetaan aluksi mielenkiintoinen aikalaiskuva siitä,
millaista oli tukinajo Keski-Suomessa 1800 – luvun loppupuolella, kun se
todenteolla käynnistyi. Haastattelin 2006 Korpilahden Saukkolan kylässä
98-vuotiasta Urho Niittylää (1908-2009), jonka oma isä oli ”näläkävuosien
poikia” eli syntynyt 1865 ja lähtenyt 1880-luvulla puunajoon, kun tukkihuuma
kulki yli maakunnan:
- Isä kerto, että se oli aika alakeellista. Kun ei ollu
rekilöissä rautahakoja, vaan vihtaksesta tehtiin niin sanottu väätti eli
kuusennärreestä semmonen kaheksikko, jolla se aisa kiinnitettiin rekkeen. Se
oli se reen haka! No nythän toinen väätti voi venyä paremmin kuin toinen ja se
vaikutti hevosen lapoihin. Hevonen oli lavoilla, kun toinen veti enemmän kuin toinen!
Ei minun aikanani miehet ois ennää lähtennä niin alakeellisilla vehkeillä
mehtään. Minun ja isän välissä tul aika iso muutos. Isän aikaan reetkin ol
vielä puupohjasia.
Urho Niittylä itse pääsi murrosikäisenä poikana 20-luvulla
tukkihevosen ohjaksiin, kun pitkät hevoskolonnat ajoivat puuta mm. Kuohun
sahalle. Tällöin hakkuut pyörivät jo täysillä, kun niin yksityis- kuin
valtiomaiden torpat itsenäistyivät ja puun kysyntä oli kovaa. Se tiesi sitä,
että niin maan luovuttajat kuin uudet omistajat hakkasivat:
- Kun pitäjässä toista sattaa torppoo itsenäistyy, niin
sinne tulloo yksityismehtää yhtäkkiä paljo, sitä tuli summassa 3 000
hehtaaria, kun lasketaan valtion ja yksityisten maat. Sitä tuumoo nykyajan
mies, että se on valetta, mutta isommissa torpissa oli tuommosta 30 miestäkin
kortteeria. Kun minä ajon tukkia Kuohulle Kuosmasen sahalle, niin minun
hevoseni numero oli 105, kun ne hevoset oli numeroitu. Enkä minä ollu viimenen!
Ja päälle oli metsähallituksen ja yhtiöiden hevoset. Siellä oli kulunen poikineen!
Samasta Saukkolan kylästä tuli toinenkin mielenkiintoinen
täsmätieto tukinajon alkuajoista: tukkisakset tulivat kylään vasta 1917.
Silloin sinne muutti Sysmästä kova hevosmies Otto Koskinen. Paikalliset tulivat
Oton saksia ihmettelemään ja lähtivät heti sepän puheille: meillekin tällaiset!
Siihen asti kuormat oli tehty vetämällä puut köysien avulla kaljuja suistepuita
pitkin rekeen. Tätä konstia on kyllä käytetty paljon myöhemminkin isoimpien
puiden lastaamiseen, kun näillä seuduin kuusikot ovat olleet hyvin järeitä.
Otto Koskisesta tuli neljän poikansa kanssa seudun tunnetuimpia ”ruukinajajia”.
Kun vuosina 2006-08 keräsin näistä kylistä metsäperinnettä,
tuli minulle outo olo: näiden miesten ja heidän isiensä aikana suomalainen
metsäteollisuus sai alkunsa ja nyt jo katselemme sen perävalojen häipymistä
Kiinaan, Brasiliaan…
En tiedä, kutsuiko Otto Koskinen itseään ruukinajajaksi,
sillä termi ei ole Päijät-Hämeessä yleinen. Mutta Keski-Suomessa
ruukinajo-termiä ei tarvitse varttuneemmalle maaseudun väelle selittää: täällä
ei ole lähdetty savottaan, vaan joko ”rahinajoon” tai sitten ruukinajoon,
jolloin tukkiparireet on ohjattu ruukinraiteelle sillä mahtavalla
ruukkihevosella. Termi on tuttu Jämsästä Pihtiputaan Elämäjärvelle. Se tulee
suoraan ruotsinkielen vanhasta tuotantolaitoksen bruk- eli ruukki-sanasta.
Ajettiin puuta sahalle tai muulle tuotantolaitokselle, täällä usein vaikkapa
koivua vaneritehtaan tarpeisiin. Keski-Suomessa on aina tiedetty, että leipä
löytyy ruukkitien varresta, kunhan on hyvä hevonen, jolla sen sieltä hakea!
- Paljon enemmän meillä ruukinajolla tienattiin kuin
navetalla. Ja Pekka oli kuule mahtava hevonen, vahva suomenhevonen! Kuormaa
tehdessä sait heittää ohjat maahan ja Pekka vain katseli ja saattoi kuopia
maata, että ”älä enää laita”. Mäen alla se otti kunnon vauhdit, muisteli Jämsän
Vekkulassa Alpo Lindeman 50-luvulla hankittua isoa Pekkaansa, joka sai noilla
kulmilla legendaarisen maineen. Pekka ostettiin paikalliselta automieheltä eikä
se ollut halpa hevonen, olihan se ori Järeän jälkeläisiä. Kuvaavaa hyvän
hevosen merkitykselle on se, että kaupasta syntyi riitaa, koska Pekka oli
vuokralla toisaalla ja tämä lainaaja oli jo ehtinyt innoissaan mennä asioiden
edelle ja ”pohjannut” Pekkaa hyvällä ruokinnalla talven ruukinajoon ja ehtinyt
haaveilla hyvistä rahtitileistä, kunnes kauppa ajoi lainan ohi. - Meillä oli
hyvä nuoruus. Se oli rikasta se elämä siihen aikaan. Vaikka oli köyhyyttä, ei
ollu nälkää, mietti hevosmies Alpo Lindeman Tollolan talon veljessarjan
hevosvetoista elämää.
Vekkulassakin miehet opettelivat navettaan menon vasta
joskus 60-luvulla, siihen asti se oli naisten valtakuntaa ja talli miesten.
Maitoa ruvettiin laittamaan meijeriin vasta 50-luvulla, siihen asti karja oli
ollut lähinnä omaa särvintä ja pientä voin tinki- ja torimyyntiä varten. Kun
metsäajot alkoivat hiljentyä, tuli kiire satsata navetoihin, karjaan ja
maidontuotantoon. Kun niin teki puoli Suomea, oli tuloksena voivuori. Oma
sukuni on Etelä-Pohjanmaalta Ilmajoelta lähtöisin, ja on ollut hyvin opettavaista
vertailla pelto- ja metsä-Suomen suurta eroa maataloudessa. Ilmajoella
pienetkin mökit tuottivat jo 20-luvulla maitoa paikalliseen osuusmeijeriin.
Mutta sieltä puolestaan lähti moni pikkutilallinen talvisin Jämsään ja muualla
Keski-Suomen ja Pohjois-Hämeeseen tukinajoon, talvihankintaan: hevonen junaan
ja menoksi.
Heikki Rinteelä koivun ajossa Sievi-tammalla Korpilahden Moksissa 50-luvulla.
-Kuva Olavi Rinteelä.
”Hevosajolla ansaitsee paremmin kuin muulla”
Suuri ruukinajojen aikakausi käynnistyi, kun ruotsinvallan
perua olevat sahateollisuuden rajoitukset kumottiin 1857 ja 1861 ja mm. höyrysahojen
perustaminen sallittiin. Silloin Euroopan viimeinen, Suomi-niminen tukkivarasto
otettiin nopeasti hyötykäyttöön. Tämä merkitsi suurta elinkeinoelämän
vilkastumista koko maassa. Keski-Suomeenkin, köyhään ja perifeeriseen
maakuntaan alkoi tulla rahaa, sillä täällä oli hyvää tukkimetsää ja se oli
halpaa. Ensin tukkilautat seilasivat Päijännettä etelään, mutta kohta jo
perusteltiin sahoja, puuhiomoja, sellu- ja vaneritehtaita tännekin.
1870-luvulla sahatavaran vientimäärät kolminkertaistuivat ja
vientihinnat moninkertaistuivat. Kiihko oli valtavaa: ei koskaan ennen eikä sen
jälkeen ole ollut mahdollista luoda omaisuutta niin nopeasti kuin silloin,
tukkikeinottelulla. Keski-Suomi –lehti pilkkasi, että kuka vaan voi ryhtyä
tukinostajaksi, kunhan hommaa ensin kirjakaupasta riittävän vahvaa kartonkia,
että kauppakirjat kestävät monet pitelyt. Kun kaupat oli tehty ja kauppakirja
oikeudessa vahvistettu, alkoi sen kaupittelu eteenpäin, kunnes joku lähti
oikeasti yrittämään niitä tukkeja ihmisten ilmoille - ja siihen tarvittiin
hevosammattilaista, siis mökkiläistä eli torpparia.
Metsäteollisuuden alkuvuosina ei vain luotu, vaan myös
menetettiin valtavia omaisuuksia tuosta vain. Sadat maatilat siirtyivät
Keski-Suomessakin puulaakien omistukseen pilkkahintaan. Jämsässä taitava
tukkijobbari, myöhempi laiva- ja sahayrittäjä Severus Konkola osti 10 000
hehtaaria maata ja 25 tilaa. Erään Konkolan tukkikaupan tarina oli peräti
erikoinen: talollinen Juho Huusko Juokslahdesta teki 1875 Konkolan kanssa isot
tukkikaupat ja otti hoitaakseen myös puiden uittamisen Päijänteen rantaan.
Tapahtui onnettomuus puroväylän perkauksessa, yksi järvi purkautui ja
menetettiin maatalousmaata ja tukkeja – ja Huuskon suku menetti talonsa ja
siirtyi asumaan omaan torppaansa Vekkulan perämetsiin!
Huuskon kohtaloon törmäsin, kun kirjoitin Vekkulan
kylähistoriaa. Kylässä oli 1800-luvun lopussa 80 torppaa. Kun tutkin niiden
kehittymistä 1900-luvun mittaan, hämmästykseni oli melkoinen: 1910
maatalouskysely kertoo, että jokaisessa Vekkulan torpassa oli hevonen.
Rintamaiden pikkutiloilla hevonen puuttui lähes joka kolmannesta mökistä, sillä
hevonen oli arvokas hankinta ja kallis ruokittava. Vekkulan pikkupellot olisi
muokattu helposti naapuriapuna pienemmälläkin hevosmäärällä, mutta siitä ei ollutkaan
kyse: pelloista saatiin särvin, mutta hevonen piti olla rahan hankintaa eli
talvisia puunajoja varten.
Hevonen kannatti hankkia, vaikka velaksikin, sillä juuri
tukinajossa liikkui raha. Hevosajojen yleisyyttä torpparien keskuudessa
hämmästeli Keuruun pappilasta kotoisin oleva yhteiskuntatieteilijä Axel Waren,
joka kierteli 1800-luvun lopussa mm. Hämeessä ja Keski-Suomessa torppareiden
oloja tutkimassa. Hän julkaisi 1898 käänteentekevän kriittisen selvityksen
”Torpparioloista Suomessa”, joka on torpparivapautuksen keskeisiä
taustaselvityksiä. Kun Waren yritti määrittää torpparin ja mäkitupalaisen
tarkan eron, hänelle vastattiin: ”Torppari on se, jolla on hevonen”!
Mäkitupalaisella, ”pienellä torpparilla” oli vain lehmä.
Axel Waren kirjoittaa: ”Nykyaikana on tukkiliike niin
levinnyt joka puolelle maata, että tilaisuutta siihen on kaikkialla, ja hyvät
päiväpalkat houkuttelevat pitempienkin matkojen päästä. Tukkitöissä saa mies ja
hevonen tavallisesti 4-6 markkaa päivältä, ja joskus 8 ja jopa aina 12 markkaa.
Hevosajo onkin nähtävästi juuri sen vuoksi niin suuri, että sillä ansaitsee
paremmin kuin muulla”. Näihin aikoihin sahatyöläiselle maksettiin 1,5-2 markan
päiväpalkka Korpilahden historian mukaan.
Metsämökit ja hevonen nostivat metsäteollisuuden
Tukinajo siis houkutteli ja riuska mies saattoi hyvällä
hevosella päästi hankinnallekin, vaikka oli niitäkin, joilla oli keväällä
viimeisten heinäostosten jälkeen vain ”solmuiset köydet” palkkana talven
ajoista. Metsäajot joka tapauksessa vaikuttivat siihen, että Jämsän ja
Korpilahden metsäkylissä torpanveroa maksettiin eteläistä Suomea suurempi osa
työn sijaan rahana. Se vähensi riippuvuutta isännästä.
Axel Waren arvioikin kirjassaan, että juuri houkuttelevat
sivuansiot ja torpparin epävarmuus vuokrasuhteessa suorastaan jarruttivat
torppien kehittymistä maanviljelyksinä, koska ”sen minkä hän muulla työllä on
ansainnut, se on heti ja kokonaan hänen omansa, kun sitä vastoin hedelmä
monivuotisesta, ahkerasta työstä, jonka hän on pannut maahan, voi odottamatta
joutua hänen käsistänsä isännän taskuun.”
Tästä syystä vuoden 1918 kapina ei pahemmin levinnyt
Keski-Suomeen eikä muuallekaan metsä-Suomeen. Kartano-Suomessa vuokraviljelijä
koki kirvelevää vääryyttä, kun peltojen eteen tehty työ meni, usein ilmaiseksi tai
mitättömällä korvauksella, isännän taskuun, mutta metsäseuduilla keskityttiin
omaan hankintaan: tukinajoon. Elämässä oli aivan toisella tavalla itsenäisyyttä
ja parhailla jopa pientä vaurastumisen suuntaa. Eivätkä metsäseutujen torppien
pikkupellot isäntien kynsiä niin syyhyttäneetkään. Täällä poikkeuksen teki vain
kartano-Hämeen pohjoisin kolkka Jämsä, jossa oli paljon torppareiden häätöjä ja
vielä raskas valkoisen terrorin jakso. Mutta se ei suurta kuvaa muuta:
metsä-Suomessa ei aktiivisesti kapinoitu, koska elämä oli kytketty nousevaan
metsäteollisuuteen, hevosen avulla.
Suomen talous- ja sosiaalihistoria on huonosti hahmottanut
tätä ”hevosen vetämää historiaa” eli köyhän kansan, ”mökkiläisten”, ja heidän
hevostensa ja nousevan teollisuuden välistä symbioosia, vaikka se on
historiamme keskeisiä suuria yhteiskuntatarinoita. Suomen metsäteollisuus kasvoi 1900-luvun
mittaan aivan käsittämätöntä vauhtia, mutta se ei olisi onnistunut ilman hyvin
edullista ja joustavaa, metsään hajautettua hankintaorganisaatiota:
pikkutilallisia ja heidän hevosiaan. Jämsässäkin em. Severus Konkola tarvitsi
1893 vaatimattomasti 500 hevosta ajattaakseen sellupuun Ehikin maalta
toimintansa aloittaneelle Jämsänkosken sellutehtaalle!
Valtion ikimetsiä ryhdyttiin hakkaamaan Korpilahden pohjoisille kylillä 20-30 -luvuilla. Lahja
Pihlajamäen albumistä löytyi harvinainen kuva työmaalta Ylä-Muuratjärveltä: on kaadettu
niin iso honka, että on haettu kamera ja ikuistettu koko työmaan porukka: kaato- ja ajomiehet
sekä tukin päällä istuskeleva mittamies. Näin suuri puu saatiin rekeen vain niin, että ylösalaisin
oleva reki pantiin puun päälle ja puu köytettiin kiinni, jonka jälkeen "paketi" kangettiin
oikein päin.
------------------------------------------------------------------------------------------------
Nouseva metsäteollisuus ja hevostyöt pelastivat juuri
itsenäistyneen ja pahasti kahtia jakautuneen maan luisumisen
banaanitasavallaksi, raaka-ainevarastoksi, vaikka vahva Saksan metsäteollisuus
olisi mielellään ottanutkin metsävaramme suojelukseensa. Hevosajot levittivät
metsäteollisuuden vientituloja kaukaisimpaankin torppaan ja helpottivat suurta
köyhyyttä ja hätää. Samalla syntyi puoliteollinen hevostyömiesten kansanluokka,
joka äänesti vasemmistoa, mutta haaveili isommista manttaaleista, isäntien
luokkaan nousemisesta. Hieno kuvaus tästä työmiesten ja talonpoikien
välikansanluokasta, mökkiläisistä, on Juhani Syrjän ”Juho”, kuvaus hänen
isästään, joka yritti joka välissä päästä kunnolla kiinni maahan.
Metsäseutujen mökkien päätehtävä oli ylläpitää
hevosverkostoa. Mökin pelto tuotti ammattiajurin perheeseen leivän, raha
haettiin hevosella. Sen varassa maksettiin myös torppariaikana torpan vero.
Kartanoille ja isommille tiloille järjestely oli edullinen: ne pääsivät näin
ylisuuren hevoskannan ylläpidosta, koska juhtia tarvittiin suuri määrä vain työsesonkeina.
”Mä sain ostaa oman hevosen!”
Kaikkein konkreettisimmin tämä mökkiläisten ja teollisuuden
sidos tulee ilmi valtiomaiden asutushistoriassa. Metsähallitus perustettiin
1859 paljolti suojelemaan valtiometsiä asutuksen paineilta, kun puun hinta
ampaisi nousuun. 1900-luvun puolella valtiomaille ei saanutkaan enää perustaa
vuokratiloja eli kruununtorppia, mutta sallittiin pienten asuntotilojen
perustaminen, yleensä tarkoituksella niin huonoihin paikkoihin, ettei niistä
ollut maanviljelykseen: näin saatiin läheltä hakkuille työvoima. Näitä
syrjäisiä vuokramökkejä perustettiin Suomessa eniten Keski-Suomeen ja monia
niistä asukkaat yrittivät kovin ponnistuksen turhaan kohottaa myöhemmin
maatiloiksi saatuaan ne omikseen 30-luvun mittaan.
Vuoden 1920 Valtionmetsäkomitea toteaa iloisena, että
”vähentävät asuntotilat ainoastaan mitättömän verran valtion tuottavan
metsämaan alaa, sillä n. ¾ niille myönnetyistä alueista on räme-, korpi-, tai
nevamaata”. Komitea myös muistutti: ”Ellei laajoilla valtionmailla ole
riittävästi asutusta, on sinne metsätöihin tuotava työväkeä muualta. Sille sekä
asunnon että ruokatarpeiden ynnä hevosten ja rehun hankkiminen tulee
suhteettoman kalliiksi.” Ja jollei paikallinen työväki riittäisikään,
mökkiverkostoa voidaan käyttää vieraan työ- ja hevosvoiman majoittamiseen,
komitea linjasi.
Näihin valtiomaiden pikkumökkien tarinoihin perehdyin
Korpilahden Ylä-Muuratjärvellä ja kyllä siinä haastattelijankin silmänurkka
kostui, kun kuunteli miesten kuvauksia työhön lähdöstään: ”Het oli lähettävä,
kun jaksot kirveen olalle nostaa. Kyllä näläkä opetti: jos et tiä, mä tapan
sut.” Valtionmetsä on yleensä syrjässä
vedenjakajaseudulla eli siellä missä on huonoimmat edellytykset maanviljelyyn
ja toisaalta liikepaikkojen sivuansiot kaukana. Nöyrä valtionmaan mökkiläinen
tunsi asemensa heikoksi, olevansa pitäjän pienin ja kurjin. Valo näihin
tarinoihin tulee hevosen mukana:
”Vuonna 37 mä sain ostaa oman hevosen. Ostin sen Moksin
kylästä Surkeen talosta ja Moksin kylän osuuskassasta, joka oli Moksin talossa,
mä sain lainan. Se hevonen makso 5 000 markkaa *) ja otin joka pennin
lainana. Arvi Rauhamäki oli hevosen tuntija, kun käytiin sitä kahtomassa ja
kaupat tekemässä. Sen jäläkeen elämä oli olevinaan huokeampata, kun ei tarvinnu
niin paljon rypeä enää hangessa, vaan sai kävellä hevosen jälessä!”, kuvasi
pitkänlinjan korpilahtelainen kunnallismies Taito Vallenius (1918-2010)
Ylä-Muuratjärveltä suurta sosiaalista hyppäystään: pääsyä hakkuumiehestä
hevosmieheksi. (* 1600 euroa 2007
rahassa/Tilastokeskus)
Kyllä hevosen vielä osti, mutta pienimmissä paikoissa tuli
heti eteen seuraava murhe: mistä heinä ja vilja hevoselle, kun ei se tahtonut
riittää muutamalla lehmällekään ja tukkihevonen söi 2-3 lehmän edestä. Ja
hevonen tarvitsi myös tallin. Kun hevonen otettiin kovin pieneen mökkiin,
olivat lehmäparat tiukoilla: niille syötettiin jopa heinän sekaan hakattua
hevosen sontaa, koska hevosen ruoansulatus ei ole kovin tehokas eli energiaa
oli vielä jäljellä! ”Mitenkähän sekin saa elikkonsa kevvääseen”, mökkiläiset
kuulemma pohtivat naapureittensa selviämistä. Ja kun ensimmäinen pälvi keväällä
ilmestyi, työnneltiin heikot lehmänkantturat pihalle ruohoa etsimään.
19-vuotiaan Taito Valleniuksen ensimmäinen ajotalvi omalla
hevosella oli vaativa, sen jälkeen ei juuri kovempaa vastaan tullutkaan. Hän
joutui ajamaan 10-metrisiä vanerikoivuja. Tämä työ oli hevosmiesten mukaan
”työn syväntä”, varsinkin, jos joutui ajamaan muiden kasaamia puita. Kun talven
ajotyön sai joku muu, ei syksyn kasaaja välittänyt tehdä työtä kovinkaan
huolella, vaan tiputteli rungot helpoimmalla tavalla myötämäkeen puuta vasten,
josta niitä talven kinoksien alta oli todella hankala saada rekeen.
Vanerikoivuthan kaadettiin elokuun alussa lehtineen ns. rasiin, jossa ne saivat
kuukauden kuivaa uittoa varten ja sitten pätkittiin ja kasattiin hevosen ja
juontosaksien avulla.
”Ne oli kasattu aina alamaan puolelle puuta vasten. Kun oli
kauheen paksuluminen talvi, niin ensin piti luoda ne kasan päällystät, mutta
myös rekien paikat. Reethän olis jääny niin korkealle hangen päälle, että ei
niitä puita sieltä montusta olis millään saanu. Se lumityö siellä oli kovinta.
Kyllähän mä sen homman tiesin ja olin nähnyt, mutta ei mulla sellaista
kokemusta ollu. Enemmän siellä oppi auttoi kuin voimat. Eikä siinä voimat
riittänykkää. Täytyy olla konstit, kun voimat loppu”, kertoi Taito Vallenius.
Konsti oli se, että aisoista irrotetulla hevosella vedettiin koivu kuorman
päälle poikittain tasapainoon ja kiepautettiin siitä rekeen köytettäväksi.
Taito Vallenius Jukka-hevosensa kanssa Patajärven jäällä 40-luvulla. - Valleniuksen kotialbumi.
Tästä kuitenkin alkoi hänen, valtionmaan mökkiläisen,
hevosmiehen uransa, jonka erikoisin savotta oli sotatalvena, kun hän ajoi
kahdeksan venäläisvangin tekemää puuta 4,5 km:n päähän uittoon. Samalla oli
velvollisuus vahtia vankeja! No eipä vankeja karkaaminen paljon kiinnostanut ja
Vallenius sai ajaa Jukallaan rauhassa ne kolme kuormaa päivässä, minkä
metsätyöhön tottumattomat vangit saivat tehdyksi. Talven ajourakan jälkeen
Vallenius oli yleensä vielä viikon Jukkansa kanssa uitolla Muuratjärvellä:
rauhallinen hevonen sopi hyvin lautalle hevoskiertoa kiskomaan.
Kun ajohommat loppuivat ja Vallenius näki ison metsäkoneen
lähtevän viemään tukkeja pinolle, oli näyssä hänestä kaikkein ihmeellisintä se,
että kone vei kuormaa ylämäkeen. Hevosaikana koetettiin välttää pienintäkin
nousua. Kun metsätyöt ja samalla pikkumökkien elinmahdollisuudet menivät,
kiersi Vallenius vielä kunnan puolesta mökit tekemässä pakettipelto-sopimukset.
Samat pellot, joita kylänmiehet olivat puukankien kanssa raivanneet kannoista
ja kivistä, palasivat taas metsäksi. Näin kävi myös Suonpään mökille, jonka
itsenäistymishetki 30-luvulla oli jäänyt voimakkaana Taito Valleniuksen
mieleen: ”Muistan sen kun Suonpäätä itsenäistytettiin ja rajoja mitattiin, niin
kyläläiset nosteli niitä ihmisiä ja kaikki itki. Se oli pirun iso juttu”.
”Tappakaa ne hevoset”
Vielä 50-luvulla Suomessa oli ennätysmäärä hevosia, yli
400 000. Samaan aikaan kyliin alkoi kuitenkin ilmestyä traktoreita, ensin
englantilaisia ”harmaaferguja” ja sitten kotimaisia pikkuvalmetteja, ”piikkilangankiristäjiä”.
Metsässä niillä ei vielä paljon tehnyt ja isännät pitivät hevosta senkin vuoksi
talossa traktorin rinnalla. Ajohankinta ulkopuolisille alkoi kuitenkin
heikentyä, sillä verotusta muutettiin niin, että aiemmin verovapaana tullut hevosen
osuus ajotaksassa meni myös verolle.
Kun traktoreiden vetokyky parani ja niihin saatiin
juontovinssit, ”joutsalaiset”, näytti siltä, että mökkiläisten satavuotinen
ruukinajo jatkuu nyt omilla traktoreilla. Tämän puolesta liputti myös 1961
parlamentaarinen Metsätalouden suunnittelukomitea, joka oli huolissaan
maaseudulla kasvaneesta työttömyydestä: ”Metsätalouden vetovoima on meillä
perinnäisesti saatu maatalousviljelmiltä. Myös tulevaisuudessa maatalouden nyt
jo suuri (n. 87 000) traktorikanta pystynee – hevosten käytön ohella -
pääosaltaan tyydyttämään metsätalouden kuljetustarpeen. Siten ainakin osalle
näistä koneista saadaan tehokasta käyttöä myös talvikautena, jolloin
maatalouden vetovoiman tarve on pieni.”
- Silloin ajateltiin, että nämä mökkiläiset ajelee sitten
traktoreillaan niitä puita. Ei osattu kuvitellakaan, että jonain päivänä
ajomies tuohon meidänkin metsään voi tulla toisesta pitäjästä enkä edes tiedä,
mistä se tulee, pohti entinen hevosmies Antero Salminen Vekkulasta muutoksen
vuosia.
Teollisuuden päämajoissa
oli kuitenkin syntynyt suurempi suunnitelma: on siirryttävä tehometsätalouteen
eli suuriin koneisiin ja niiden vaatimiin avohakkuisiin ja metsänviljelyyn.
Maailmanpankilta haettiin isot lainat ojitukseen ja muuhun metsänparannukseen.
Teho-ohjelmat pantiin käyntiin ilman poliittista harkintaa, vaikka maaseudun
kannalta kyse oli eräänlaisesta ”antimaareformista”, torpparivapautuksen ja
asutusohjelmien luoman pientilamaaseudun nopeasta alas ajamisesta juuri kun
siellä oli tehty sodanjälkeiset investoinnit navetoihin ja traktoreihin ja
ruvettu saamaan lisämaata luopujilta, jotka lähtivät teollisuustyöpaikkoihin.
Seurasi raskas isku metsämaakuntien
ytimeen: 1960 alle 10 peltohehtaarin tiloilla maatalouden yrittäjätuloista 75% tuli
metsätyö- ja kantorahatuloista. Kun metsäteollisuus (mm. Rauma – Repola) lähti
kehittämään kalliita metsäkoneita, ei kukaan enää puolustanut puunkorjuussa
pikkutiloja. MTK oli tyytyväinen, kun metsiin tuli edullista
metsänparannusrahaa, metsätyöt se jätti teollisuudelle. Ja kaikkein
hiljaisimpia olivat tietysti kylien hevos- ja traktorimiehet itse:
- Kun hevoset hävis, tuli
maataloustraktorit vähäksi aikaa muotiin ja niillähän ajettiin paljon, mutta
sitten virmat toi nämä metsäkoneet. Kyllä sitä päiviteltiin, että miten voi
mennä näin huonoksi, että työhommat loppuu ja maaseutu autioituu. Mutta se vaan
luisu itestään: kaikki vaan päivitteli eikä ottanu kantaa, muisteli Unto
Tikkanen, entinen hevosajuri Petäjäveden Metsäkulmalta.
Itse asiassa eräs yllättävä auktoriteetti oli
ottanut kantaa ja varoittanut 1958 ”kokonaan koneellistettuun”
korjuujärjestelmään siirtymisestä. N. A Osara, metsähallituksen entinen
pääjohtaja ja sodanaikainen kansanhuollon metsäjohtaja kirjoitti 1958
Kotimaa-kirjassa, että isot avohakkuiden konesavotat edustavat ”vallan toista
yhteiskuntajärjestelmää”: ”Inhimillisesti katsottuna se tietäisi tuhoa tai
ainakin vakavaa vauriota sille maatilatalouden harjoittamismuodolle, joka on
pystynyt asumattomasta maasta tekemään sen, mitä se nyt on.”
Osaran kannanotto on mielenkiintoinen, koska hän
jos kuka oli suurten konesavotoiden mies, jonka organisoimat sotien jälkeiset
pohjoisen hakkuut ylsivät aukon koossa maailmanennätysmittoihin. Osara
kuitenkin pelästyi voimia, joita itse oli ollut sotatalouden myötä päästämässä
irti: koneistoa, jota ohjasi vain teollisuuden tarve ja teknologiset kokeilut.
Jos lukee 60-luvun metsänhoitajille suunnattua
Metsätaloudellista Aikakauskirjaa, siirtyy suoraan teknologiaoptimismin
kultaiselle vuosikymmenelle: taimitarhoja, lannoitusta, jalostusta, myrkytystä,
ojitusta, isoja erikoiskoneita… Kirjoittajat vierailevat Pohjois-Amerikan
suursavotoilla ja suorastaan häpeävät meikäläistä näpertelyä. Varsinkin hevosen
käyttö nosti nolouden punan metsänhoitajien kaulalle:
-Vieläkö siellä joku yrittää tulla hevosen kanssa
ajoon. Tappakaa jo ne hevoset! Näin huusi kuulemma firman työnjohtaja
Toivakassa, kun joku onneton oli yrittänyt tulla hevosella ajoon 60-luvun
lopussa. Kertoja itse ajoi samoihin aikoihin viimeiset vieraat puunsa hevosella
toisessa savotassa, jossa juuri metsiin tuoduille metsätraktoreille maksettiin
samasta työstä huomattavasti parempaa taksaa. Nolo työnjohtaja kierteli
taksataulukoiden kanssa selittämässä hevosmiehille, että tällainen on nyt
määräys.
Serlachius taisi olla viimeisiä hevosen
”sallijoita” savotoillaan, mutta sen verran arasta asiasta oli kyse, että
eräällä savotalla oli työntekijät komennettu lakaisemaan hevosen kakkoja
piiloon, kun firman johtoa tutustui savottaan vieraiden kanssa. Hevosmies tunsi
olevansa muinaisjäänne. No, joku vastaiskukin nähtiin: Jämsässä eräs isäntä
kutsui kymmenkunta lähipiirin
hevosmiestä ajamaan puut omasta metsästään ja toimittajan paikalle. Isojen
koneiden päästäminen kasvavaan metsään oli isännille kauhistus.
Haluttu teknologinen
kehitys lienee nyt saavuttanut huippunsa, kun keskisuomalaisista
metsänomistajista enää 4-5 % tekee metsässään itse työtä. Ruotsissa vastaava
prosenttiluku on yli 60. Siellä metsänomistajien hankintahakkuut ovat yhä
arkipäivää, koska teollisuutta ei ole päästetty Suomen tapaan metsiin hakkuita
ohjailemaan. Täällä lähes kaikki puukaupat ovat nykyisin pystykauppoja, joissa
teollisuudelle myydään puun lisäksi työpaikat. Teollisuudella on kauppojen
ohjaamiseen tehokas konsti: maksetaan pystykauppapuusta enemmän kuin
metsänomistajan tien varteen toimittamasta hankintapuusta! Näin oli pitkään
tukin kohdalla 2 000-luvulla. Yhteisillä konemessuilla saavat
ruotsalaisvieraat jatkossakin ihmetellä, miksi suomalaiset eivät osta pieniä ja
halpoja isäntälinjan metsäkoneita, kuten he…Ja suomalaiset saavat puolestaan
päivitellä, miten on mahdollista, että Ruotsissa on edelleen hevosiakin
tuhatkunta metsäajossa. Kyllä niiden rikkaiden kelpaa, harrastella!
Suurten tarinoiden ruukkilaisaika
Hollywood on tuotteistanut amerikkalaisen hevosmiehen,
cowboyn, ja mielestäni sama pitäisi tehdä täällä ruukinajajille, niin
kiinnostavasta ja komeasta ajanjaksosta on kyse. Varsinkin Keski-Suomessa
ruukkilaisaika oli suurten tarinoiden aikaa, jossa miehestä ja hevosesta todella
otettiin mittaa, ajettiinhan maan suurimpia puita maan hankalimmissa
ajo-oloissa. Suomalaisessa metsäperinteessä korostuvat sotienjälkeiset
pohjoisen savotat, mutta komeampaa meno täällä oli! Täällä myös elävät tarinat
22 pöllin ennätyskuormista, ”rekoorteista”, ja hurjista alamäistä, joissa olisi
saattanut tapahtua mitä vaan, vaikka niiden vauhtia jarrutettiinkin pahnoilla,
hiekalla, muurahaispesillä, havuilla ym:
- Kun se tahtoi se vauhti kiihtyä…Ja jos niiden olkien
päälle oli eeltä mennyt tiputtanut lunta, niin se ei enää niin pitänytkään ja
mielessä saatto käydä, että miten kovaa kohta mennäänkään! Kyllähän se hevonen
silloin juoksi kuolemataan pakoon, mietti Reino Honkanen Jyväskylän Vesangasta.
-Kun neljäkin mottia saattoi olla pinotavarata päällä ja
hevonen juoksi alta pois, niin kyllä se hirvitti välliin! Mutta sitä ol niin
rohkee silloin, vaikka monesti olen jäläkeen päin aatellu, että jos se hevonen
olis kaatunu ja se kuorma olis työntynyt sen päälle, muistelee Unto Tikkanen.
Kun tullaan tukkikuorman kanssa alas vuoresta, hevosta on ohjattava "kaksin käsin" näyttää
Tapio Virtanen Viinkale-tytöllään maaliskuussa 2008 Jämsän Vekkulassa. - Kuva M.Salminen.
-Tampellan ajossa pomo kauhisteli, että miten sä uskallat
olla kuorman päällä. Mä sanoin sille, että täälon kuule pakko olla, ei tota
hevosta voi yksinkään laittaa tulemaan! Me pantiin rautapannat jalaksiin
jarruttamaan ja vielä tarvittaessa puolmottia puuta sinkillä perään. Se tuli ku
lautta perässä eikä menny hukkaan sekään aika, muisteli Eero Salonen Jämsän
Vekkulasta. Hänen naapurinsa Antero Salminen joutui selvittelemään tilannetta,
jossa juuri satanut lumi pakkasi jarruoljet edellä menneen reen alle, joka
pysähtyi ja perässä tuleva hevonen painui kuormineen väkisin päälle:
-Onneksi se oli
hyväjalakanen hevonen: se nosteli jalakojaan ja nousi kevyesti sen eessä olevan
tukkikuorman päälle. Ei siinä auttanu muu kuin ruveta päästelemään hevosta
valjaista pois!
Kiperä tilanne saatto
syntyä siitäkin, että tiemies ei ollut valppaana ruukinraiteen hoidossa.
Esimerkiksi jarruoljet olisi pitänyt käydä aamulla pöyhimässä ja puhdistamassa
kuurasta. Tienhoidossa oli eroa firmojen välillä: Kymin ruukkitiet olivat ”kuin
junanraiteet”, kehuttiin Vekkulassa. Schauman taas yritti siellä aina saada
vanerikoivunsa metsästä mahdollisimman halvalla eikä saanut alkutalvesta
tarpeeksi ajomiehiä. Niinpä keväällä tuli hätä ja sama taksa oli nostettava
huippuunsa ja palkattava vielä puolikylää kantamaan kopalla lunta rekiuriin!
Komeimmillaan ruukinraiteet olivat ennen sotia, kun ajettiin pitkistä
matkoista. Silloin urat jäädytettiin ja höylättiin ja kun kuormat olivat
suuria, pyrittiin pientäkin nousua välttämään ja vetämään urat pitkin notkoja
ja puronvarsia.
Paras kirittäjä puunajossa
oli loputon kilpailu: kuka on ensimmäisenä lähdössä palstalta, kellä on suurin
kuorma, kenen hevonen vetää parhaiten. –
Vaikka mä poikasena ajoon lähdinkin, niin kyllä mä olin kuorman kanssa samaan
aikaan raiteilla kuin muutkin. Pitää ny vähä kehua itteäkin! tuumaa Eero
Salonen. Urho Niittylä oli sotien jälkeen ajamassa halkoa metsähallitukselle ja
matkalla oli pakko nousta hankalaan Luhtamäeen, mikä määräsi kuorman. Ajoporukoissa
tiedettiin, että Keskisen Jaakko oli saanut vedetyksi mäen päälle 3,5 mottia
halkoa ja Urho halusi naapurinsa kanssa ennätyksen nimiinsä. Tehtiin neljän
motin kuormat ja Niittylän hevonen jaksoi juuri ja juuri mäen päälle, mutta kaverille
kävi huonommin:
-Siltä hevoselta petti jalat
ja se kaatu aisan päälle. Se män, että hurahti mäen alas. Kuorma veti hevosen
mukanaan. Minä että ei ennee yritetä, mutta kaveri sano, että on noloa jättää
kesken, yritetään uuvestaan, kun ei hevonenkaan loukkaantunut. Me puhistettiin
sen hevosen kaviot ja sehän onnistu toisella kerralla. Kun Keskisen Jaakko,
tämä ennätyksen omistaja, tuli vastaan, se sanoi: ”Teillä on ennätys ja pysyy.
En yritä uutta!”
Ennätysten perinnetieto
elää maaseudulla vahvana – ja silloin on oltava tarkkana, että kunnian saa se
kelle se kuuluu. Eräässä tilaisuudessa erehdyin kehumaan upeaa ajokuvaa, jossa
oli poikkeuksellisen suuri kuorma – ja tuomio tuli heti kuorossa: ”Jääkuorma.
Ei lasketa!” Ja totta: saarijärveläisen ajurin kuorma oli saatu liikkeelle vain
keväisellä järven jäällä ja todistajaksi oli hälytetty paikallinen valokuvaamo.
Ja kun erehdyin vähän laskemaan leikkiä keuruulaisessa paikallislehdessä
pohjalaisten ajomiesten uskalluksesta ja taidosta tulla alas täkäläisistä
vuorista, tuli heti närkästynyttä noottia Suomenselän toiselta puolen ajureiden
pojilta. Mutta kyllä pohjalaisilla oli tekemistä opetellessaan täkäläisiin
ajo-oloihin, vaikka heillä olikin hyvät hevoset:
- Eihän niijen hevoset ollu oppinu piättelemään ja sehän
tuotti pirusti mäissä, muistelee Matti Hiljanen Korpilahden Hirvimäestä.
Pohjalaisten piti myös virittää varusteitaan. Hevosen valjaisiin oli lisättävä
mäkivyö ja tukkiparireet oli kytkettävä toisiinsa kahdella ristiin kytketyllä
köydellä yhden väliköyden sijaan. Silloin etureki alamäen käännöksissä veti
automaattisesti takareen kääntymään oikein. Kyse ei olisi pohjalaisista, jollei
joku joukossa olisi uskonut tietävänsä paikallisia paremmin mäkiajon hienoudet.
Urho Niittylä muisti 30-luvun ajon, jossa pohjalainen ei toistuvista
kehotuksista huolimatta suostunut ottamaan toista väliköyttä käyttöön:
- Mä sanoin sille pohjalaiselle, että sun käy vielä
huonosti, mutta ei se uskonu. Siinä mäessä oli allaalla mutka ja kun se hevonen
ei voinukkaan siellä kääntyä, niin siltä meni aisanpää närreeseen ja sen
hevoselta repes lapa. Ja se oli hyvä hevonen! No sillä ei neljään kuukauteen
ajettu, mutta sai se sen vaihettua. Kyllä löyty pohjalaisellekin toinen
väliköysi!
- Oli tärkeetä, että se hevonen osas pitää mäkilöissä, ettei
se lähteny viemään alaspäin. Sen piti osata tulla vähän töppöset harassa alas.
Niitä piti vähän kouluttaa, muutenhan ne olis särkeny ihtensä ja kuskit siellä.
Ja kyllä ne oppikin, kyllä hevonen viisas on, kertoo puolestaan Eero Salonen
Jämsän Vekkulasta. Myös kuskin piti olla tarkkana palstalta lähdettäessä:
hevosta ei saanut ajaa hankeen ennen kuin oli itse kulkenut reitin. Vaara
eläimen tai reen vahingoittumista oli olemassa. Jos reki tökkäsi kantoon tai
kiveen, siinä oltiin, usein vielä työkalu rikkoutuneena.
Ne kovimmat ajomiehet
-Vai kovia ajomiehiä? No ne on hauvassa, mutta Luukkosen
Vihtor ol yks, joka hoiti hevosensa hyvin, mutta kuormittikin kanssa.
Mansikkamäki ol se kova paikka, joka määräs kuorman. Ne sano, että jos märät
rukkaset laitto Vihtorin rekkeen, se ei ennee noussu Mansikkamäkeen! Se osas niin tarkkaan kuormittaa hevosensa!
muisteli Eero Karila Moksista kylän
kovia ajomiehiä, jotka toivat puuta takametsistä Muuratjärven rantaan.
"Täältä ne tuli ne ruukkitiet ja yhtyivät vähän ennen Mansikkamä-
keä, joka määräs sen kuorman suuruuden", näyttää Karilan
Eero kartalta Moksin suunnasta tulevia ruukkiteitä.
- Kuva Jaakko Luoma.
Mutta kokenut ajomies osasi
kuormittaa myös talven mittaan oikein ajokkinsa niin, että se kesti läpi
talven. Tärkeintä oli nostaa kuormaa vähitellen ja huolehtia, että palstalle
katseltiin kävellen hyvät ajoväylät ja pohjattiin ne ensin kevyemmällä
kuormalla ajaen. Reino Honkanen näki, miten hyväkin hevonen saatiin
sairastuvalle tyhmällä repimisellä:
-Jos sinne sellaisia olympiarenkaita ruvettiin heti ajamaan
ja aina ottamaan umpihangesta, niin siellä ei kevvääseen asti pärjättykään, ja
se oli sairaslomalla pian hyväkin hevonen. Mutta kun pikkuisen käytti järkeä ja
kahteli eeltä tiet, niin helppohan siellä oli sitten ajella ja pysty ajamaan
samalla hevosella koko talaven. Minäkin kävin joskus joulunpyhinä kahtomassa
eeltä tiet, että oli valamiina, vaikka pimeessä menen. Tiesi mistä aloittaa.
Mutta sellaistakin sattui, että hevonen meni 2-3 viikossa. Mutta ei hevonen
ajossa mene, jos on vähänkään järkeä sillä, joka on ohjaksissa. Mutta jos
mehtään mennään 6 metrin ronkkeleilla ja heti revitään, niin kipeeksihän siitä
hevonen menee eikä kestä paikat. Sama se on itelläkin: menee työhalut. Pitää
kiristää sen mukkaan, kun tuntee että on kehitystä tapahtunut.
Kun oli ajot fiksusti aloitettu, oli keväällä intoa ja
voimia karttunut jo niin, että pankolle nousi isokin tukki huomattavasti
rivakammin kuin ajon alussa marras-joulukuussa. Valon lisäännyttyä ja jääkelien
avittamana mies ja hevonen saattoivat paahtaa kuin huippu-urheilija. Jos tähän
vaiheeseen tuli pakollinen pitempi katkos esimerkiksi juhlapyhien vuoksi, oli
olemassa vaara, että hevonen sai lannehalvauksen maitohappojen pakkautuessa lihaksistoon.
Viisaat ajurit ajoivat hevosillaan hupiajoa tai lähtivät kyläreissuun, jotta
nämä saivat liikuntaa ja ruokkivat eläintä varovaisesti:
- Mä tein kolme kertaa sen virheen, että pyhäpäivinä ruokin
hevosen liian hyvin ja siihen tuli lannehalvaus. Jos se voimakkaasti ruokittiin
ja oli pikkuisenkin jouten, siihen tuli lannehalvaus. Sen oppi, että pyhäaikaan
vain vettä ja heinää, muisteli Reino Honkanen. Halvaus meni kyllä ohi, mutta
hevonen herkistyi sille tapausten myötä. Myös ajomiehen olo saattoi olla
samoista maitohapoista johtuen tukkoinen ja ”kipeä”, jos kuormitus äkisti
loppui.
Entisaikaan papit olivat
hyvin tarkkoja, ettei sapattina tehty työtä. Multialla vanhat ajurit
muistelivat, miten he joutuivat kerran ajamaan päälle painavan kevään vuoksi pääsiäisenä
salaa puuta. Yhden ajurin poika hiihti laanille vakoilemaan, onko kirkkoherra
uhkaustensa mukaisesti poliisin kanssa odottelemassa sapatin rikkojia. Ei ollut
ja viimeisetkin puut saatiin metsästä viime tipassa pois.
Olen varma, että ruukkilaisaika
teki suomalaisesta työmiehestä itsenäisen, sitkeän ja neuvokkaan, hyvän
ongelmanratkaisijan. Tätä ominaisuuttahan ulkomailla arvostetaan, kun
suomalaisilta tilataan rakennusprojekteja: ongelmia ei siirretä eteenpäin vaan
ratkotaan heti paikanpäällä ja tehdään työ kunnolla. Näitä ominaisuuksia juuri
kysyttiin tukinajossa, jossa aisan tai luokin rikkoonnuttua tai kuorman
kaaduttua oli vain hillittävä itsensä ja kohdattava itse ongelma. Jos mies
jätti palstan kesken, ei hän uutta ajotyömaata saanut. Tätä usein testattiin
antamalla aloittelijalle hankala palsta. Kuulemissani tarinoissa toistuu sama
teema: mies ratkaisee ongelmansa rauhassa paneutumalla. Hienoimmissa jutuissa hillintä
ja paneutuminen palkitaan sadunomaisella yllätysratkaisulla: muutamissa jutuissa
löytyy uusi yllättävä ajoväylä jäätynyttä jokea tai puroa pitkin ja nopeutuneesta
savotasta tulee samalla huippuhanke.
”Pilkku oli kuin ihmisen aatos”
Vaikka hevosmiehet muistelevat yleensä lämmöllä jokaista
hevostaan, aina siellä on se yksi erityisen rakas. Vaikka voimaakin tarvittiin,
silti hienoimmat muistot jäivät hevosen oppimiskyvystä ja halusta tehdä
yhteistyötä. Se myös säästi miehen monelta ylimääräiseltä kierrokselta:
- Paras hevonen mulla on ollu Pilkku, se oli kuin ihmisen
aatos! Se osas nykästä pinolla pikkuisen käskystä eteenpäin ja jos mä jäin
jälkeen, se jäi oottamaan. Piti miehestäkin huolta, muistelee Eero Salonen.
Salosen Eero ja Vinkki Jämsän Vekkulasta käyvät metsässä
vieläkin, ainakin polttorankaa hakemassa. - Kuva: Jaakko Luoma.
-Kun puhutaan hyvästä hevosesta, niin meillä oli sellainen
hevonen, että kun sille sano, että nykäse pikkasen, niin se hevonen nykäsi
vaikka 10 senttiä. Hevosella ja hevosella on eroa, toisen pitää olla puussa
kiinni ja silti se hyppii. Tuossa on listakin: pyöreesti 100 hevosta on ollu ja
44 hevosella olen käyny mehtässä! Ossoon antaa hyvälle hevoselle arvon! sanoo Reino
Honkanen, joka teki veljensä kanssa ajotyötä pitkään hyvin ammattimaisesti ja
myös välitti hevosia. Hän arvioi hevosta katsomalla sitä silmiin: - Jos on isot
silmät ja rauhallinen katse, se on hyvä metässä! Sellainen hevonen on Honkasen
mukaan nykyisin esimerkiksi Tapio Virtasen Vinkale-tyttö Korpilahdella.
Veikko Kivilahti ajoi Sopu-ruunaa sotien jälkeen
Hirvimäessä, yleensä valtion tai Yhtyneiden savotoilla Keltasuon kämpän
maisemissa. Näin hän puolestaan katsoi hevosta: - Yleensä katottiin, että se on
väljähenkinen, sellainen leveerintainen ja millaiset jalat sillä oli. Meidän
Sopu oli iso, vankka ruuna, järkevä työhevonen! Se tulla jupsi harvakseen, ja
vaikka näytti, että se oli laiska hevonen, niin sillä se työ tapahtu. Eikä se
ollu märkä koskaan, kun päästiin laaniin. Olihan niitä teputtajia, jotka hakkas
jalakojaan ja hyökkäs muutaman sata metriä ja taas pysähty. Ne oli höyryssä ja
märkiä, kun laaniin päästiin. Ne oli pihavirmoja eikä hyviä metässä.
Työnjako Veikon kotona, Sievälän mökissä, muodostui nopeasti
sellaiseksi, että velipoika oli päiväpalkalla laanilla ja isä päiväpalkalla ns.
metsämiehenä, joka auttoi kuormien teossa ja nuorukaisikäinen Veikko ajoi
hevosta vanhempien mökinmiesten joukossa: -Se vain itsestään kulkeutu siihen,
ettei ne muut enää yrittänykään ohjaksiin. Minä tykkäsin niin peijakkaasti
siitä hevosesta ja mä luulen, että se hevonenkin tykkäs minusta! muistelee
Veikko Sopua.
Pisimmillään Sovulla ajettiin puuta Karhukorvesta kuuden
kilometrin takaa. Alkutalvi mentiin kahden reisun ajoa, mutta keväämmällä valon
lisääntyessä tehtiin joka toinen päivä metsässä vähän ylimääräistä valmistelua
ja päästiin seuraavana päivänä ajamaan kolmaskin kuorma, jolloin ajoa tuli
peräti 36 km, josta 18 km kuorman kanssa. Silloin Sopukin ihmetteli ja
pyöritteli närkästyneenä häntäänsä, kun ruukinraiteelle piti työntyä kotimökin
ohi vielä kerran ennen talliin ja ilta-appeelle pääsyä.
Kun kotiin sitten lopulta tultiin, otti Sopu keväisen
iltataivaan alla ensin kunnon lumikylvyn ja hieroi itsensä lumihangessa, jonka
jälkeen se harjattiin ja vietiin talliin iltaselle. Myös ajomiestä muistettiin:
isä tai muut veljet heräsivät aamuhämärissä Sopua ruokkimaan, jotta Veikko sai
tiristää lyhyestä yöunestaan kaiken irti.
JAAKKO LUOMA
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti