Tukkihevosten maakunta



 

Noin 20 hevosen raito vetää halkoa Yhtyneiden Jämsänkosken tehtaan tarpeisiin 30-luvulla 
Hartolassa. - Kuva UPM (lainattu: Vekkulan kyläyhdistys).

 

Tukkihevosten maakunta



Keski-Suomen maakuntaeläimen pitäisi olla puukuormaa kiskova ”ruukkihevonen”, sillä niin vahvan leiman löi maakuntaan 1800-luvun lopussa alkanut 100 vuoden vilkas hevosajojen aikakausi. Elämän valttikortit olivat mökki, hevonen ja ruukkitie eli talvinen varsitie.


Otetaan aluksi mielenkiintoinen aikalaiskuva siitä, millaista oli tukinajo Keski-Suomessa 1800 – luvun loppupuolella, kun se todenteolla käynnistyi. Haastattelin 2006 Korpilahden Saukkolan kylässä 98-vuotiasta Urho Niittylää (1908-2009), jonka oma isä oli ”näläkävuosien poikia” eli syntynyt 1865 ja lähtenyt 1880-luvulla puunajoon, kun tukkihuuma kulki yli maakunnan:

- Isä kerto, että se oli aika alakeellista. Kun ei ollu rekilöissä rautahakoja, vaan vihtaksesta tehtiin niin sanottu väätti eli kuusennärreestä semmonen kaheksikko, jolla se aisa kiinnitettiin rekkeen. Se oli se reen haka! No nythän toinen väätti voi venyä paremmin kuin toinen ja se vaikutti hevosen lapoihin. Hevonen oli lavoilla, kun toinen veti enemmän kuin toinen! Ei minun aikanani miehet ois ennää lähtennä niin alakeellisilla vehkeillä mehtään. Minun ja isän välissä tul aika iso muutos. Isän aikaan reetkin ol vielä puupohjasia.

Urho Niittylä itse pääsi murrosikäisenä poikana 20-luvulla tukkihevosen ohjaksiin, kun pitkät hevoskolonnat ajoivat puuta mm. Kuohun sahalle. Tällöin hakkuut pyörivät jo täysillä, kun niin yksityis- kuin valtiomaiden torpat itsenäistyivät ja puun kysyntä oli kovaa. Se tiesi sitä, että niin maan luovuttajat kuin uudet omistajat hakkasivat:

- Kun pitäjässä toista sattaa torppoo itsenäistyy, niin sinne tulloo yksityismehtää yhtäkkiä paljo, sitä tuli summassa 3 000 hehtaaria, kun lasketaan valtion ja yksityisten maat. Sitä tuumoo nykyajan mies, että se on valetta, mutta isommissa torpissa oli tuommosta 30 miestäkin kortteeria. Kun minä ajon tukkia Kuohulle Kuosmasen sahalle, niin minun hevoseni numero oli 105, kun ne hevoset oli numeroitu. Enkä minä ollu viimenen! Ja päälle oli metsähallituksen ja yhtiöiden hevoset. Siellä oli kulunen poikineen!

Samasta Saukkolan kylästä tuli toinenkin mielenkiintoinen täsmätieto tukinajon alkuajoista: tukkisakset tulivat kylään vasta 1917. Silloin sinne muutti Sysmästä kova hevosmies Otto Koskinen. Paikalliset tulivat Oton saksia ihmettelemään ja lähtivät heti sepän puheille: meillekin tällaiset! Siihen asti kuormat oli tehty vetämällä puut köysien avulla kaljuja suistepuita pitkin rekeen. Tätä konstia on kyllä käytetty paljon myöhemminkin isoimpien puiden lastaamiseen, kun näillä seuduin kuusikot ovat olleet hyvin järeitä. Otto Koskisesta tuli neljän poikansa kanssa seudun tunnetuimpia ”ruukinajajia”.

Kun vuosina 2006-08 keräsin näistä kylistä metsäperinnettä, tuli minulle outo olo: näiden miesten ja heidän isiensä aikana suomalainen metsäteollisuus sai alkunsa ja nyt jo katselemme sen perävalojen häipymistä Kiinaan, Brasiliaan…

En tiedä, kutsuiko Otto Koskinen itseään ruukinajajaksi, sillä termi ei ole Päijät-Hämeessä yleinen. Mutta Keski-Suomessa ruukinajo-termiä ei tarvitse varttuneemmalle maaseudun väelle selittää: täällä ei ole lähdetty savottaan, vaan joko ”rahinajoon” tai sitten ruukinajoon, jolloin tukkiparireet on ohjattu ruukinraiteelle sillä mahtavalla ruukkihevosella. Termi on tuttu Jämsästä Pihtiputaan Elämäjärvelle. Se tulee suoraan ruotsinkielen vanhasta tuotantolaitoksen bruk- eli ruukki-sanasta. Ajettiin puuta sahalle tai muulle tuotantolaitokselle, täällä usein vaikkapa koivua vaneritehtaan tarpeisiin. Keski-Suomessa on aina tiedetty, että leipä löytyy ruukkitien varresta, kunhan on hyvä hevonen, jolla sen sieltä hakea!

- Paljon enemmän meillä ruukinajolla tienattiin kuin navetalla. Ja Pekka oli kuule mahtava hevonen, vahva suomenhevonen! Kuormaa tehdessä sait heittää ohjat maahan ja Pekka vain katseli ja saattoi kuopia maata, että ”älä enää laita”. Mäen alla se otti kunnon vauhdit, muisteli Jämsän Vekkulassa Alpo Lindeman 50-luvulla hankittua isoa Pekkaansa, joka sai noilla kulmilla legendaarisen maineen. Pekka ostettiin paikalliselta automieheltä eikä se ollut halpa hevonen, olihan se ori Järeän jälkeläisiä. Kuvaavaa hyvän hevosen merkitykselle on se, että kaupasta syntyi riitaa, koska Pekka oli vuokralla toisaalla ja tämä lainaaja oli jo ehtinyt innoissaan mennä asioiden edelle ja ”pohjannut” Pekkaa hyvällä ruokinnalla talven ruukinajoon ja ehtinyt haaveilla hyvistä rahtitileistä, kunnes kauppa ajoi lainan ohi. - Meillä oli hyvä nuoruus. Se oli rikasta se elämä siihen aikaan. Vaikka oli köyhyyttä, ei ollu nälkää, mietti hevosmies Alpo Lindeman Tollolan talon veljessarjan hevosvetoista elämää.

Vekkulassakin miehet opettelivat navettaan menon vasta joskus 60-luvulla, siihen asti se oli naisten valtakuntaa ja talli miesten. Maitoa ruvettiin laittamaan meijeriin vasta 50-luvulla, siihen asti karja oli ollut lähinnä omaa särvintä ja pientä voin tinki- ja torimyyntiä varten. Kun metsäajot alkoivat hiljentyä, tuli kiire satsata navetoihin, karjaan ja maidontuotantoon. Kun niin teki puoli Suomea, oli tuloksena voivuori. Oma sukuni on Etelä-Pohjanmaalta Ilmajoelta lähtöisin, ja on ollut hyvin opettavaista vertailla pelto- ja metsä-Suomen suurta eroa maataloudessa. Ilmajoella pienetkin mökit tuottivat jo 20-luvulla maitoa paikalliseen osuusmeijeriin. Mutta sieltä puolestaan lähti moni pikkutilallinen talvisin Jämsään ja muualla Keski-Suomen ja Pohjois-Hämeeseen tukinajoon, talvihankintaan: hevonen junaan ja menoksi.



Heikki Rinteelä koivun ajossa Sievi-tammalla Korpilahden Moksissa 50-luvulla. 
-Kuva Olavi Rinteelä.



”Hevosajolla ansaitsee paremmin kuin muulla”



Suuri ruukinajojen aikakausi käynnistyi, kun ruotsinvallan perua olevat sahateollisuuden rajoitukset kumottiin 1857 ja 1861 ja mm. höyrysahojen perustaminen sallittiin. Silloin Euroopan viimeinen, Suomi-niminen tukkivarasto otettiin nopeasti hyötykäyttöön. Tämä merkitsi suurta elinkeinoelämän vilkastumista koko maassa. Keski-Suomeenkin, köyhään ja perifeeriseen maakuntaan alkoi tulla rahaa, sillä täällä oli hyvää tukkimetsää ja se oli halpaa. Ensin tukkilautat seilasivat Päijännettä etelään, mutta kohta jo perusteltiin sahoja, puuhiomoja, sellu- ja vaneritehtaita tännekin.

1870-luvulla sahatavaran vientimäärät kolminkertaistuivat ja vientihinnat moninkertaistuivat. Kiihko oli valtavaa: ei koskaan ennen eikä sen jälkeen ole ollut mahdollista luoda omaisuutta niin nopeasti kuin silloin, tukkikeinottelulla. Keski-Suomi –lehti pilkkasi, että kuka vaan voi ryhtyä tukinostajaksi, kunhan hommaa ensin kirjakaupasta riittävän vahvaa kartonkia, että kauppakirjat kestävät monet pitelyt. Kun kaupat oli tehty ja kauppakirja oikeudessa vahvistettu, alkoi sen kaupittelu eteenpäin, kunnes joku lähti oikeasti yrittämään niitä tukkeja ihmisten ilmoille - ja siihen tarvittiin hevosammattilaista, siis mökkiläistä eli torpparia.

Metsäteollisuuden alkuvuosina ei vain luotu, vaan myös menetettiin valtavia omaisuuksia tuosta vain. Sadat maatilat siirtyivät Keski-Suomessakin puulaakien omistukseen pilkkahintaan. Jämsässä taitava tukkijobbari, myöhempi laiva- ja sahayrittäjä Severus Konkola osti 10 000 hehtaaria maata ja 25 tilaa. Erään Konkolan tukkikaupan tarina oli peräti erikoinen: talollinen Juho Huusko Juokslahdesta teki 1875 Konkolan kanssa isot tukkikaupat ja otti hoitaakseen myös puiden uittamisen Päijänteen rantaan. Tapahtui onnettomuus puroväylän perkauksessa, yksi järvi purkautui ja menetettiin maatalousmaata ja tukkeja – ja Huuskon suku menetti talonsa ja siirtyi asumaan omaan torppaansa Vekkulan perämetsiin!

Huuskon kohtaloon törmäsin, kun kirjoitin Vekkulan kylähistoriaa. Kylässä oli 1800-luvun lopussa 80 torppaa. Kun tutkin niiden kehittymistä 1900-luvun mittaan, hämmästykseni oli melkoinen: 1910 maatalouskysely kertoo, että jokaisessa Vekkulan torpassa oli hevonen. Rintamaiden pikkutiloilla hevonen puuttui lähes joka kolmannesta mökistä, sillä hevonen oli arvokas hankinta ja kallis ruokittava. Vekkulan pikkupellot olisi muokattu helposti naapuriapuna pienemmälläkin hevosmäärällä, mutta siitä ei ollutkaan kyse: pelloista saatiin särvin, mutta hevonen piti olla rahan hankintaa eli talvisia puunajoja varten.

Hevonen kannatti hankkia, vaikka velaksikin, sillä juuri tukinajossa liikkui raha. Hevosajojen yleisyyttä torpparien keskuudessa hämmästeli Keuruun pappilasta kotoisin oleva yhteiskuntatieteilijä Axel Waren, joka kierteli 1800-luvun lopussa mm. Hämeessä ja Keski-Suomessa torppareiden oloja tutkimassa. Hän julkaisi 1898 käänteentekevän kriittisen selvityksen ”Torpparioloista Suomessa”, joka on torpparivapautuksen keskeisiä taustaselvityksiä. Kun Waren yritti määrittää torpparin ja mäkitupalaisen tarkan eron, hänelle vastattiin: ”Torppari on se, jolla on hevonen”! Mäkitupalaisella, ”pienellä torpparilla” oli vain lehmä.

Axel Waren kirjoittaa: ”Nykyaikana on tukkiliike niin levinnyt joka puolelle maata, että tilaisuutta siihen on kaikkialla, ja hyvät päiväpalkat houkuttelevat pitempienkin matkojen päästä. Tukkitöissä saa mies ja hevonen tavallisesti 4-6 markkaa päivältä, ja joskus 8 ja jopa aina 12 markkaa. Hevosajo onkin nähtävästi juuri sen vuoksi niin suuri, että sillä ansaitsee paremmin kuin muulla”. Näihin aikoihin sahatyöläiselle maksettiin 1,5-2 markan päiväpalkka Korpilahden historian mukaan.


Metsämökit ja hevonen nostivat metsäteollisuuden



Tukinajo siis houkutteli ja riuska mies saattoi hyvällä hevosella päästi hankinnallekin, vaikka oli niitäkin, joilla oli keväällä viimeisten heinäostosten jälkeen vain ”solmuiset köydet” palkkana talven ajoista. Metsäajot joka tapauksessa vaikuttivat siihen, että Jämsän ja Korpilahden metsäkylissä torpanveroa maksettiin eteläistä Suomea suurempi osa työn sijaan rahana. Se vähensi riippuvuutta isännästä.

Axel Waren arvioikin kirjassaan, että juuri houkuttelevat sivuansiot ja torpparin epävarmuus vuokrasuhteessa suorastaan jarruttivat torppien kehittymistä maanviljelyksinä, koska ”sen minkä hän muulla työllä on ansainnut, se on heti ja kokonaan hänen omansa, kun sitä vastoin hedelmä monivuotisesta, ahkerasta työstä, jonka hän on pannut maahan, voi odottamatta joutua hänen käsistänsä isännän taskuun.”

Tästä syystä vuoden 1918 kapina ei pahemmin levinnyt Keski-Suomeen eikä muuallekaan metsä-Suomeen. Kartano-Suomessa vuokraviljelijä koki kirvelevää vääryyttä, kun peltojen eteen tehty työ meni, usein ilmaiseksi tai mitättömällä korvauksella, isännän taskuun, mutta metsäseuduilla keskityttiin omaan hankintaan: tukinajoon. Elämässä oli aivan toisella tavalla itsenäisyyttä ja parhailla jopa pientä vaurastumisen suuntaa. Eivätkä metsäseutujen torppien pikkupellot isäntien kynsiä niin syyhyttäneetkään. Täällä poikkeuksen teki vain kartano-Hämeen pohjoisin kolkka Jämsä, jossa oli paljon torppareiden häätöjä ja vielä raskas valkoisen terrorin jakso. Mutta se ei suurta kuvaa muuta: metsä-Suomessa ei aktiivisesti kapinoitu, koska elämä oli kytketty nousevaan metsäteollisuuteen, hevosen avulla.

Suomen talous- ja sosiaalihistoria on huonosti hahmottanut tätä ”hevosen vetämää historiaa” eli köyhän kansan, ”mökkiläisten”, ja heidän hevostensa ja nousevan teollisuuden välistä symbioosia, vaikka se on historiamme keskeisiä suuria yhteiskuntatarinoita.  Suomen metsäteollisuus kasvoi 1900-luvun mittaan aivan käsittämätöntä vauhtia, mutta se ei olisi onnistunut ilman hyvin edullista ja joustavaa, metsään hajautettua hankintaorganisaatiota: pikkutilallisia ja heidän hevosiaan. Jämsässäkin em. Severus Konkola tarvitsi 1893 vaatimattomasti 500 hevosta ajattaakseen sellupuun Ehikin maalta toimintansa aloittaneelle Jämsänkosken sellutehtaalle!


 Valtion ikimetsiä ryhdyttiin hakkaamaan Korpilahden pohjoisille kylillä 20-30 -luvuilla. Lahja 
Pihlajamäen albumistä löytyi harvinainen kuva työmaalta Ylä-Muuratjärveltä: on kaadettu
 niin iso honka, että on haettu kamera ja ikuistettu koko työmaan porukka: kaato- ja ajomiehet 
sekä tukin päällä istuskeleva mittamies. Näin suuri puu saatiin rekeen vain niin, että ylösalaisin
oleva reki pantiin puun päälle ja puu köytettiin kiinni, jonka jälkeen "paketi" kangettiin
oikein päin.
------------------------------------------------------------------------------------------------

Nouseva metsäteollisuus ja hevostyöt pelastivat juuri itsenäistyneen ja pahasti kahtia jakautuneen maan luisumisen banaanitasavallaksi, raaka-ainevarastoksi, vaikka vahva Saksan metsäteollisuus olisi mielellään ottanutkin metsävaramme suojelukseensa. Hevosajot levittivät metsäteollisuuden vientituloja kaukaisimpaankin torppaan ja helpottivat suurta köyhyyttä ja hätää. Samalla syntyi puoliteollinen hevostyömiesten kansanluokka, joka äänesti vasemmistoa, mutta haaveili isommista manttaaleista, isäntien luokkaan nousemisesta. Hieno kuvaus tästä työmiesten ja talonpoikien välikansanluokasta, mökkiläisistä, on Juhani Syrjän ”Juho”, kuvaus hänen isästään, joka yritti joka välissä päästä kunnolla kiinni maahan.

Metsäseutujen mökkien päätehtävä oli ylläpitää hevosverkostoa. Mökin pelto tuotti ammattiajurin perheeseen leivän, raha haettiin hevosella. Sen varassa maksettiin myös torppariaikana torpan vero. Kartanoille ja isommille tiloille järjestely oli edullinen: ne pääsivät näin ylisuuren hevoskannan ylläpidosta, koska juhtia tarvittiin suuri määrä vain työsesonkeina.



”Mä sain ostaa oman hevosen!”


Kaikkein konkreettisimmin tämä mökkiläisten ja teollisuuden sidos tulee ilmi valtiomaiden asutushistoriassa. Metsähallitus perustettiin 1859 paljolti suojelemaan valtiometsiä asutuksen paineilta, kun puun hinta ampaisi nousuun. 1900-luvun puolella valtiomaille ei saanutkaan enää perustaa vuokratiloja eli kruununtorppia, mutta sallittiin pienten asuntotilojen perustaminen, yleensä tarkoituksella niin huonoihin paikkoihin, ettei niistä ollut maanviljelykseen: näin saatiin läheltä hakkuille työvoima. Näitä syrjäisiä vuokramökkejä perustettiin Suomessa eniten Keski-Suomeen ja monia niistä asukkaat yrittivät kovin ponnistuksen turhaan kohottaa myöhemmin maatiloiksi saatuaan ne omikseen 30-luvun mittaan. 

Vuoden 1920 Valtionmetsäkomitea toteaa iloisena, että ”vähentävät asuntotilat ainoastaan mitättömän verran valtion tuottavan metsämaan alaa, sillä n. ¾ niille myönnetyistä alueista on räme-, korpi-, tai nevamaata”. Komitea myös muistutti: ”Ellei laajoilla valtionmailla ole riittävästi asutusta, on sinne metsätöihin tuotava työväkeä muualta. Sille sekä asunnon että ruokatarpeiden ynnä hevosten ja rehun hankkiminen tulee suhteettoman kalliiksi.” Ja jollei paikallinen työväki riittäisikään, mökkiverkostoa voidaan käyttää vieraan työ- ja hevosvoiman majoittamiseen, komitea linjasi.

Näihin valtiomaiden pikkumökkien tarinoihin perehdyin Korpilahden Ylä-Muuratjärvellä ja kyllä siinä haastattelijankin silmänurkka kostui, kun kuunteli miesten kuvauksia työhön lähdöstään: ”Het oli lähettävä, kun jaksot kirveen olalle nostaa. Kyllä näläkä opetti: jos et tiä, mä tapan sut.”  Valtionmetsä on yleensä syrjässä vedenjakajaseudulla eli siellä missä on huonoimmat edellytykset maanviljelyyn ja toisaalta liikepaikkojen sivuansiot kaukana. Nöyrä valtionmaan mökkiläinen tunsi asemensa heikoksi, olevansa pitäjän pienin ja kurjin. Valo näihin tarinoihin tulee hevosen mukana:

”Vuonna 37 mä sain ostaa oman hevosen. Ostin sen Moksin kylästä Surkeen talosta ja Moksin kylän osuuskassasta, joka oli Moksin talossa, mä sain lainan. Se hevonen makso 5 000 markkaa *) ja otin joka pennin lainana. Arvi Rauhamäki oli hevosen tuntija, kun käytiin sitä kahtomassa ja kaupat tekemässä. Sen jäläkeen elämä oli olevinaan huokeampata, kun ei tarvinnu niin paljon rypeä enää hangessa, vaan sai kävellä hevosen jälessä!”, kuvasi pitkänlinjan korpilahtelainen kunnallismies Taito Vallenius (1918-2010) Ylä-Muuratjärveltä suurta sosiaalista hyppäystään: pääsyä hakkuumiehestä hevosmieheksi.   (* 1600 euroa 2007 rahassa/Tilastokeskus)

Kyllä hevosen vielä osti, mutta pienimmissä paikoissa tuli heti eteen seuraava murhe: mistä heinä ja vilja hevoselle, kun ei se tahtonut riittää muutamalla lehmällekään ja tukkihevonen söi 2-3 lehmän edestä. Ja hevonen tarvitsi myös tallin. Kun hevonen otettiin kovin pieneen mökkiin, olivat lehmäparat tiukoilla: niille syötettiin jopa heinän sekaan hakattua hevosen sontaa, koska hevosen ruoansulatus ei ole kovin tehokas eli energiaa oli vielä jäljellä! ”Mitenkähän sekin saa elikkonsa kevvääseen”, mökkiläiset kuulemma pohtivat naapureittensa selviämistä. Ja kun ensimmäinen pälvi keväällä ilmestyi, työnneltiin heikot lehmänkantturat pihalle ruohoa etsimään.

19-vuotiaan Taito Valleniuksen ensimmäinen ajotalvi omalla hevosella oli vaativa, sen jälkeen ei juuri kovempaa vastaan tullutkaan. Hän joutui ajamaan 10-metrisiä vanerikoivuja. Tämä työ oli hevosmiesten mukaan ”työn syväntä”, varsinkin, jos joutui ajamaan muiden kasaamia puita. Kun talven ajotyön sai joku muu, ei syksyn kasaaja välittänyt tehdä työtä kovinkaan huolella, vaan tiputteli rungot helpoimmalla tavalla myötämäkeen puuta vasten, josta niitä talven kinoksien alta oli todella hankala saada rekeen. Vanerikoivuthan kaadettiin elokuun alussa lehtineen ns. rasiin, jossa ne saivat kuukauden kuivaa uittoa varten ja sitten pätkittiin ja kasattiin hevosen ja juontosaksien avulla.

”Ne oli kasattu aina alamaan puolelle puuta vasten. Kun oli kauheen paksuluminen talvi, niin ensin piti luoda ne kasan päällystät, mutta myös rekien paikat. Reethän olis jääny niin korkealle hangen päälle, että ei niitä puita sieltä montusta olis millään saanu. Se lumityö siellä oli kovinta. Kyllähän mä sen homman tiesin ja olin nähnyt, mutta ei mulla sellaista kokemusta ollu. Enemmän siellä oppi auttoi kuin voimat. Eikä siinä voimat riittänykkää. Täytyy olla konstit, kun voimat loppu”, kertoi Taito Vallenius. Konsti oli se, että aisoista irrotetulla hevosella vedettiin koivu kuorman päälle poikittain tasapainoon ja kiepautettiin siitä rekeen köytettäväksi. 


 Taito Vallenius Jukka-hevosensa kanssa Patajärven jäällä 40-luvulla. - Valleniuksen kotialbumi.



Tästä kuitenkin alkoi hänen, valtionmaan mökkiläisen, hevosmiehen uransa, jonka erikoisin savotta oli sotatalvena, kun hän ajoi kahdeksan venäläisvangin tekemää puuta 4,5 km:n päähän uittoon. Samalla oli velvollisuus vahtia vankeja! No eipä vankeja karkaaminen paljon kiinnostanut ja Vallenius sai ajaa Jukallaan rauhassa ne kolme kuormaa päivässä, minkä metsätyöhön tottumattomat vangit saivat tehdyksi. Talven ajourakan jälkeen Vallenius oli yleensä vielä viikon Jukkansa kanssa uitolla Muuratjärvellä: rauhallinen hevonen sopi hyvin lautalle hevoskiertoa kiskomaan.

Kun ajohommat loppuivat ja Vallenius näki ison metsäkoneen lähtevän viemään tukkeja pinolle, oli näyssä hänestä kaikkein ihmeellisintä se, että kone vei kuormaa ylämäkeen. Hevosaikana koetettiin välttää pienintäkin nousua. Kun metsätyöt ja samalla pikkumökkien elinmahdollisuudet menivät, kiersi Vallenius vielä kunnan puolesta mökit tekemässä pakettipelto-sopimukset. Samat pellot, joita kylänmiehet olivat puukankien kanssa raivanneet kannoista ja kivistä, palasivat taas metsäksi. Näin kävi myös Suonpään mökille, jonka itsenäistymishetki 30-luvulla oli jäänyt voimakkaana Taito Valleniuksen mieleen: ”Muistan sen kun Suonpäätä itsenäistytettiin ja rajoja mitattiin, niin kyläläiset nosteli niitä ihmisiä ja kaikki itki. Se oli pirun iso juttu”.


”Tappakaa ne hevoset”


Vielä 50-luvulla Suomessa oli ennätysmäärä hevosia, yli 400 000. Samaan aikaan kyliin alkoi kuitenkin ilmestyä traktoreita, ensin englantilaisia ”harmaaferguja” ja sitten kotimaisia pikkuvalmetteja, ”piikkilangankiristäjiä”. Metsässä niillä ei vielä paljon tehnyt ja isännät pitivät hevosta senkin vuoksi talossa traktorin rinnalla. Ajohankinta ulkopuolisille alkoi kuitenkin heikentyä, sillä verotusta muutettiin niin, että aiemmin verovapaana tullut hevosen osuus ajotaksassa meni myös verolle.

Kun traktoreiden vetokyky parani ja niihin saatiin juontovinssit, ”joutsalaiset”, näytti siltä, että mökkiläisten satavuotinen ruukinajo jatkuu nyt omilla traktoreilla. Tämän puolesta liputti myös 1961 parlamentaarinen Metsätalouden suunnittelukomitea, joka oli huolissaan maaseudulla kasvaneesta työttömyydestä: ”Metsätalouden vetovoima on meillä perinnäisesti saatu maatalousviljelmiltä. Myös tulevaisuudessa maatalouden nyt jo suuri (n. 87 000) traktorikanta pystynee – hevosten käytön ohella - pääosaltaan tyydyttämään metsätalouden kuljetustarpeen. Siten ainakin osalle näistä koneista saadaan tehokasta käyttöä myös talvikautena, jolloin maatalouden vetovoiman tarve on pieni.”

- Silloin ajateltiin, että nämä mökkiläiset ajelee sitten traktoreillaan niitä puita. Ei osattu kuvitellakaan, että jonain päivänä ajomies tuohon meidänkin metsään voi tulla toisesta pitäjästä enkä edes tiedä, mistä se tulee, pohti entinen hevosmies Antero Salminen Vekkulasta muutoksen vuosia.

Teollisuuden päämajoissa oli kuitenkin syntynyt suurempi suunnitelma: on siirryttävä tehometsätalouteen eli suuriin koneisiin ja niiden vaatimiin avohakkuisiin ja metsänviljelyyn. Maailmanpankilta haettiin isot lainat ojitukseen ja muuhun metsänparannukseen. Teho-ohjelmat pantiin käyntiin ilman poliittista harkintaa, vaikka maaseudun kannalta kyse oli eräänlaisesta ”antimaareformista”, torpparivapautuksen ja asutusohjelmien luoman pientilamaaseudun nopeasta alas ajamisesta juuri kun siellä oli tehty sodanjälkeiset investoinnit navetoihin ja traktoreihin ja ruvettu saamaan lisämaata luopujilta, jotka lähtivät teollisuustyöpaikkoihin.

Seurasi raskas isku metsämaakuntien ytimeen: 1960 alle 10 peltohehtaarin tiloilla maatalouden yrittäjätuloista 75% tuli metsätyö- ja kantorahatuloista. Kun metsäteollisuus (mm. Rauma – Repola) lähti kehittämään kalliita metsäkoneita, ei kukaan enää puolustanut puunkorjuussa pikkutiloja. MTK oli tyytyväinen, kun metsiin tuli edullista metsänparannusrahaa, metsätyöt se jätti teollisuudelle. Ja kaikkein hiljaisimpia olivat tietysti kylien hevos- ja traktorimiehet itse:

- Kun hevoset hävis, tuli maataloustraktorit vähäksi aikaa muotiin ja niillähän ajettiin paljon, mutta sitten virmat toi nämä metsäkoneet. Kyllä sitä päiviteltiin, että miten voi mennä näin huonoksi, että työhommat loppuu ja maaseutu autioituu. Mutta se vaan luisu itestään: kaikki vaan päivitteli eikä ottanu kantaa, muisteli Unto Tikkanen, entinen hevosajuri Petäjäveden Metsäkulmalta.

Itse asiassa eräs yllättävä auktoriteetti oli ottanut kantaa ja varoittanut 1958 ”kokonaan koneellistettuun” korjuujärjestelmään siirtymisestä. N. A Osara, metsähallituksen entinen pääjohtaja ja sodanaikainen kansanhuollon metsäjohtaja kirjoitti 1958 Kotimaa-kirjassa, että isot avohakkuiden konesavotat edustavat ”vallan toista yhteiskuntajärjestelmää”: ”Inhimillisesti katsottuna se tietäisi tuhoa tai ainakin vakavaa vauriota sille maatilatalouden harjoittamismuodolle, joka on pystynyt asumattomasta maasta tekemään sen, mitä se nyt on.”

Osaran kannanotto on mielenkiintoinen, koska hän jos kuka oli suurten konesavotoiden mies, jonka organisoimat sotien jälkeiset pohjoisen hakkuut ylsivät aukon koossa maailmanennätysmittoihin. Osara kuitenkin pelästyi voimia, joita itse oli ollut sotatalouden myötä päästämässä irti: koneistoa, jota ohjasi vain teollisuuden tarve ja teknologiset kokeilut.

Jos lukee 60-luvun metsänhoitajille suunnattua Metsätaloudellista Aikakauskirjaa, siirtyy suoraan teknologiaoptimismin kultaiselle vuosikymmenelle: taimitarhoja, lannoitusta, jalostusta, myrkytystä, ojitusta, isoja erikoiskoneita… Kirjoittajat vierailevat Pohjois-Amerikan suursavotoilla ja suorastaan häpeävät meikäläistä näpertelyä. Varsinkin hevosen käyttö nosti nolouden punan metsänhoitajien kaulalle:

-Vieläkö siellä joku yrittää tulla hevosen kanssa ajoon. Tappakaa jo ne hevoset! Näin huusi kuulemma firman työnjohtaja Toivakassa, kun joku onneton oli yrittänyt tulla hevosella ajoon 60-luvun lopussa. Kertoja itse ajoi samoihin aikoihin viimeiset vieraat puunsa hevosella toisessa savotassa, jossa juuri metsiin tuoduille metsätraktoreille maksettiin samasta työstä huomattavasti parempaa taksaa. Nolo työnjohtaja kierteli taksataulukoiden kanssa selittämässä hevosmiehille, että tällainen on nyt määräys.

Serlachius taisi olla viimeisiä hevosen ”sallijoita” savotoillaan, mutta sen verran arasta asiasta oli kyse, että eräällä savotalla oli työntekijät komennettu lakaisemaan hevosen kakkoja piiloon, kun firman johtoa tutustui savottaan vieraiden kanssa. Hevosmies tunsi olevansa muinaisjäänne. No, joku vastaiskukin nähtiin: Jämsässä eräs isäntä kutsui  kymmenkunta lähipiirin hevosmiestä ajamaan puut omasta metsästään ja toimittajan paikalle. Isojen koneiden päästäminen kasvavaan metsään oli isännille kauhistus.

Haluttu teknologinen kehitys lienee nyt saavuttanut huippunsa, kun keskisuomalaisista metsänomistajista enää 4-5 % tekee metsässään itse työtä. Ruotsissa vastaava prosenttiluku on yli 60. Siellä metsänomistajien hankintahakkuut ovat yhä arkipäivää, koska teollisuutta ei ole päästetty Suomen tapaan metsiin hakkuita ohjailemaan. Täällä lähes kaikki puukaupat ovat nykyisin pystykauppoja, joissa teollisuudelle myydään puun lisäksi työpaikat. Teollisuudella on kauppojen ohjaamiseen tehokas konsti: maksetaan pystykauppapuusta enemmän kuin metsänomistajan tien varteen toimittamasta hankintapuusta! Näin oli pitkään tukin kohdalla 2 000-luvulla. Yhteisillä konemessuilla saavat ruotsalaisvieraat jatkossakin ihmetellä, miksi suomalaiset eivät osta pieniä ja halpoja isäntälinjan metsäkoneita, kuten he…Ja suomalaiset saavat puolestaan päivitellä, miten on mahdollista, että Ruotsissa on edelleen hevosiakin tuhatkunta metsäajossa. Kyllä niiden rikkaiden kelpaa, harrastella!

Suurten tarinoiden ruukkilaisaika


Hollywood on tuotteistanut amerikkalaisen hevosmiehen, cowboyn, ja mielestäni sama pitäisi tehdä täällä ruukinajajille, niin kiinnostavasta ja komeasta ajanjaksosta on kyse. Varsinkin Keski-Suomessa ruukkilaisaika oli suurten tarinoiden aikaa, jossa miehestä ja hevosesta todella otettiin mittaa, ajettiinhan maan suurimpia puita maan hankalimmissa ajo-oloissa. Suomalaisessa metsäperinteessä korostuvat sotienjälkeiset pohjoisen savotat, mutta komeampaa meno täällä oli! Täällä myös elävät tarinat 22 pöllin ennätyskuormista, ”rekoorteista”, ja hurjista alamäistä, joissa olisi saattanut tapahtua mitä vaan, vaikka niiden vauhtia jarrutettiinkin pahnoilla, hiekalla, muurahaispesillä, havuilla ym:

- Kun se tahtoi se vauhti kiihtyä…Ja jos niiden olkien päälle oli eeltä mennyt tiputtanut lunta, niin se ei enää niin pitänytkään ja mielessä saatto käydä, että miten kovaa kohta mennäänkään! Kyllähän se hevonen silloin juoksi kuolemataan pakoon, mietti Reino Honkanen Jyväskylän Vesangasta.

-Kun neljäkin mottia saattoi olla pinotavarata päällä ja hevonen juoksi alta pois, niin kyllä se hirvitti välliin! Mutta sitä ol niin rohkee silloin, vaikka monesti olen jäläkeen päin aatellu, että jos se hevonen olis kaatunu ja se kuorma olis työntynyt sen päälle, muistelee Unto Tikkanen.



Kun tullaan tukkikuorman kanssa alas vuoresta, hevosta on ohjattava "kaksin käsin" näyttää 
Tapio Virtanen Viinkale-tytöllään maaliskuussa 2008 Jämsän Vekkulassa. - Kuva M.Salminen.

-Tampellan ajossa pomo kauhisteli, että miten sä uskallat olla kuorman päällä. Mä sanoin sille, että täälon kuule pakko olla, ei tota hevosta voi yksinkään laittaa tulemaan! Me pantiin rautapannat jalaksiin jarruttamaan ja vielä tarvittaessa puolmottia puuta sinkillä perään. Se tuli ku lautta perässä eikä menny hukkaan sekään aika, muisteli Eero Salonen Jämsän Vekkulasta. Hänen naapurinsa Antero Salminen joutui selvittelemään tilannetta, jossa juuri satanut lumi pakkasi jarruoljet edellä menneen reen alle, joka pysähtyi ja perässä tuleva hevonen painui kuormineen väkisin päälle:

-Onneksi se oli hyväjalakanen hevonen: se nosteli jalakojaan ja nousi kevyesti sen eessä olevan tukkikuorman päälle. Ei siinä auttanu muu kuin ruveta päästelemään hevosta valjaista pois!

Kiperä tilanne saatto syntyä siitäkin, että tiemies ei ollut valppaana ruukinraiteen hoidossa. Esimerkiksi jarruoljet olisi pitänyt käydä aamulla pöyhimässä ja puhdistamassa kuurasta. Tienhoidossa oli eroa firmojen välillä: Kymin ruukkitiet olivat ”kuin junanraiteet”, kehuttiin Vekkulassa. Schauman taas yritti siellä aina saada vanerikoivunsa metsästä mahdollisimman halvalla eikä saanut alkutalvesta tarpeeksi ajomiehiä. Niinpä keväällä tuli hätä ja sama taksa oli nostettava huippuunsa ja palkattava vielä puolikylää kantamaan kopalla lunta rekiuriin! Komeimmillaan ruukinraiteet olivat ennen sotia, kun ajettiin pitkistä matkoista. Silloin urat jäädytettiin ja höylättiin ja kun kuormat olivat suuria, pyrittiin pientäkin nousua välttämään ja vetämään urat pitkin notkoja ja puronvarsia.

Paras kirittäjä puunajossa oli loputon kilpailu: kuka on ensimmäisenä lähdössä palstalta, kellä on suurin kuorma, kenen hevonen vetää parhaiten.  – Vaikka mä poikasena ajoon lähdinkin, niin kyllä mä olin kuorman kanssa samaan aikaan raiteilla kuin muutkin. Pitää ny vähä kehua itteäkin! tuumaa Eero Salonen. Urho Niittylä oli sotien jälkeen ajamassa halkoa metsähallitukselle ja matkalla oli pakko nousta hankalaan Luhtamäeen, mikä määräsi kuorman. Ajoporukoissa tiedettiin, että Keskisen Jaakko oli saanut vedetyksi mäen päälle 3,5 mottia halkoa ja Urho halusi naapurinsa kanssa ennätyksen nimiinsä. Tehtiin neljän motin kuormat ja Niittylän hevonen jaksoi juuri ja juuri mäen päälle, mutta kaverille kävi huonommin: 

-Siltä hevoselta petti jalat ja se kaatu aisan päälle. Se män, että hurahti mäen alas. Kuorma veti hevosen mukanaan. Minä että ei ennee yritetä, mutta kaveri sano, että on noloa jättää kesken, yritetään uuvestaan, kun ei hevonenkaan loukkaantunut. Me puhistettiin sen hevosen kaviot ja sehän onnistu toisella kerralla. Kun Keskisen Jaakko, tämä ennätyksen omistaja, tuli vastaan, se sanoi: ”Teillä on ennätys ja pysyy. En yritä uutta!”

Ennätysten perinnetieto elää maaseudulla vahvana – ja silloin on oltava tarkkana, että kunnian saa se kelle se kuuluu. Eräässä tilaisuudessa erehdyin kehumaan upeaa ajokuvaa, jossa oli poikkeuksellisen suuri kuorma – ja tuomio tuli heti kuorossa: ”Jääkuorma. Ei lasketa!” Ja totta: saarijärveläisen ajurin kuorma oli saatu liikkeelle vain keväisellä järven jäällä ja todistajaksi oli hälytetty paikallinen valokuvaamo. Ja kun erehdyin vähän laskemaan leikkiä keuruulaisessa paikallislehdessä pohjalaisten ajomiesten uskalluksesta ja taidosta tulla alas täkäläisistä vuorista, tuli heti närkästynyttä noottia Suomenselän toiselta puolen ajureiden pojilta. Mutta kyllä pohjalaisilla oli tekemistä opetellessaan täkäläisiin ajo-oloihin, vaikka heillä olikin hyvät hevoset:

- Eihän niijen hevoset ollu oppinu piättelemään ja sehän tuotti pirusti mäissä, muistelee Matti Hiljanen Korpilahden Hirvimäestä. Pohjalaisten piti myös virittää varusteitaan. Hevosen valjaisiin oli lisättävä mäkivyö ja tukkiparireet oli kytkettävä toisiinsa kahdella ristiin kytketyllä köydellä yhden väliköyden sijaan. Silloin etureki alamäen käännöksissä veti automaattisesti takareen kääntymään oikein. Kyse ei olisi pohjalaisista, jollei joku joukossa olisi uskonut tietävänsä paikallisia paremmin mäkiajon hienoudet. Urho Niittylä muisti 30-luvun ajon, jossa pohjalainen ei toistuvista kehotuksista huolimatta suostunut ottamaan toista väliköyttä käyttöön:

- Mä sanoin sille pohjalaiselle, että sun käy vielä huonosti, mutta ei se uskonu. Siinä mäessä oli allaalla mutka ja kun se hevonen ei voinukkaan siellä kääntyä, niin siltä meni aisanpää närreeseen ja sen hevoselta repes lapa. Ja se oli hyvä hevonen! No sillä ei neljään kuukauteen ajettu, mutta sai se sen vaihettua. Kyllä löyty pohjalaisellekin toinen väliköysi!

- Oli tärkeetä, että se hevonen osas pitää mäkilöissä, ettei se lähteny viemään alaspäin. Sen piti osata tulla vähän töppöset harassa alas. Niitä piti vähän kouluttaa, muutenhan ne olis särkeny ihtensä ja kuskit siellä. Ja kyllä ne oppikin, kyllä hevonen viisas on, kertoo puolestaan Eero Salonen Jämsän Vekkulasta. Myös kuskin piti olla tarkkana palstalta lähdettäessä: hevosta ei saanut ajaa hankeen ennen kuin oli itse kulkenut reitin. Vaara eläimen tai reen vahingoittumista oli olemassa. Jos reki tökkäsi kantoon tai kiveen, siinä oltiin, usein vielä työkalu rikkoutuneena.


Ne kovimmat ajomiehet



-Vai kovia ajomiehiä? No ne on hauvassa, mutta Luukkosen Vihtor ol yks, joka hoiti hevosensa hyvin, mutta kuormittikin kanssa. Mansikkamäki ol se kova paikka, joka määräs kuorman. Ne sano, että jos märät rukkaset laitto Vihtorin rekkeen, se ei ennee noussu Mansikkamäkeen!  Se osas niin tarkkaan kuormittaa hevosensa! muisteli Eero Karila Moksista kylän kovia ajomiehiä, jotka toivat puuta takametsistä Muuratjärven rantaan.





"Täältä ne tuli ne ruukkitiet ja yhtyivät vähän ennen Mansikkamä-
keä, joka määräs sen kuorman suuruuden", näyttää Karilan
Eero kartalta Moksin suunnasta tulevia ruukkiteitä. 
- Kuva Jaakko Luoma.


Mutta kokenut ajomies osasi kuormittaa myös talven mittaan oikein ajokkinsa niin, että se kesti läpi talven. Tärkeintä oli nostaa kuormaa vähitellen ja huolehtia, että palstalle katseltiin kävellen hyvät ajoväylät ja pohjattiin ne ensin kevyemmällä kuormalla ajaen. Reino Honkanen näki, miten hyväkin hevonen saatiin sairastuvalle tyhmällä repimisellä:

-Jos sinne sellaisia olympiarenkaita ruvettiin heti ajamaan ja aina ottamaan umpihangesta, niin siellä ei kevvääseen asti pärjättykään, ja se oli sairaslomalla pian hyväkin hevonen. Mutta kun pikkuisen käytti järkeä ja kahteli eeltä tiet, niin helppohan siellä oli sitten ajella ja pysty ajamaan samalla hevosella koko talaven. Minäkin kävin joskus joulunpyhinä kahtomassa eeltä tiet, että oli valamiina, vaikka pimeessä menen. Tiesi mistä aloittaa. Mutta sellaistakin sattui, että hevonen meni 2-3 viikossa. Mutta ei hevonen ajossa mene, jos on vähänkään järkeä sillä, joka on ohjaksissa. Mutta jos mehtään mennään 6 metrin ronkkeleilla ja heti revitään, niin kipeeksihän siitä hevonen menee eikä kestä paikat. Sama se on itelläkin: menee työhalut. Pitää kiristää sen mukkaan, kun tuntee että on kehitystä tapahtunut.

Kun oli ajot fiksusti aloitettu, oli keväällä intoa ja voimia karttunut jo niin, että pankolle nousi isokin tukki huomattavasti rivakammin kuin ajon alussa marras-joulukuussa. Valon lisäännyttyä ja jääkelien avittamana mies ja hevonen saattoivat paahtaa kuin huippu-urheilija. Jos tähän vaiheeseen tuli pakollinen pitempi katkos esimerkiksi juhlapyhien vuoksi, oli olemassa vaara, että hevonen sai lannehalvauksen maitohappojen pakkautuessa lihaksistoon. Viisaat ajurit ajoivat hevosillaan hupiajoa tai lähtivät kyläreissuun, jotta nämä saivat liikuntaa ja ruokkivat eläintä varovaisesti:

- Mä tein kolme kertaa sen virheen, että pyhäpäivinä ruokin hevosen liian hyvin ja siihen tuli lannehalvaus. Jos se voimakkaasti ruokittiin ja oli pikkuisenkin jouten, siihen tuli lannehalvaus. Sen oppi, että pyhäaikaan vain vettä ja heinää, muisteli Reino Honkanen. Halvaus meni kyllä ohi, mutta hevonen herkistyi sille tapausten myötä. Myös ajomiehen olo saattoi olla samoista maitohapoista johtuen tukkoinen ja ”kipeä”, jos kuormitus äkisti loppui.

Entisaikaan papit olivat hyvin tarkkoja, ettei sapattina tehty työtä. Multialla vanhat ajurit muistelivat, miten he joutuivat kerran ajamaan päälle painavan kevään vuoksi pääsiäisenä salaa puuta. Yhden ajurin poika hiihti laanille vakoilemaan, onko kirkkoherra uhkaustensa mukaisesti poliisin kanssa odottelemassa sapatin rikkojia. Ei ollut ja viimeisetkin puut saatiin metsästä viime tipassa pois.

Olen varma, että ruukkilaisaika teki suomalaisesta työmiehestä itsenäisen, sitkeän ja neuvokkaan, hyvän ongelmanratkaisijan. Tätä ominaisuuttahan ulkomailla arvostetaan, kun suomalaisilta tilataan rakennusprojekteja: ongelmia ei siirretä eteenpäin vaan ratkotaan heti paikanpäällä ja tehdään työ kunnolla. Näitä ominaisuuksia juuri kysyttiin tukinajossa, jossa aisan tai luokin rikkoonnuttua tai kuorman kaaduttua oli vain hillittävä itsensä ja kohdattava itse ongelma. Jos mies jätti palstan kesken, ei hän uutta ajotyömaata saanut. Tätä usein testattiin antamalla aloittelijalle hankala palsta. Kuulemissani tarinoissa toistuu sama teema: mies ratkaisee ongelmansa rauhassa paneutumalla. Hienoimmissa jutuissa hillintä ja paneutuminen palkitaan sadunomaisella yllätysratkaisulla: muutamissa jutuissa löytyy uusi yllättävä ajoväylä jäätynyttä jokea tai puroa pitkin ja nopeutuneesta savotasta tulee samalla huippuhanke.


”Pilkku oli kuin ihmisen aatos”

 

Vaikka hevosmiehet muistelevat yleensä lämmöllä jokaista hevostaan, aina siellä on se yksi erityisen rakas. Vaikka voimaakin tarvittiin, silti hienoimmat muistot jäivät hevosen oppimiskyvystä ja halusta tehdä yhteistyötä. Se myös säästi miehen monelta ylimääräiseltä kierrokselta:

- Paras hevonen mulla on ollu Pilkku, se oli kuin ihmisen aatos! Se osas nykästä pinolla pikkuisen käskystä eteenpäin ja jos mä jäin jälkeen, se jäi oottamaan. Piti miehestäkin huolta, muistelee Eero Salonen.


Salosen Eero ja Vinkki Jämsän Vekkulasta käyvät metsässä
vieläkin, ainakin polttorankaa hakemassa. - Kuva: Jaakko Luoma.


-Kun puhutaan hyvästä hevosesta, niin meillä oli sellainen hevonen, että kun sille sano, että nykäse pikkasen, niin se hevonen nykäsi vaikka 10 senttiä. Hevosella ja hevosella on eroa, toisen pitää olla puussa kiinni ja silti se hyppii. Tuossa on listakin: pyöreesti 100 hevosta on ollu ja 44 hevosella olen käyny mehtässä! Ossoon antaa hyvälle hevoselle arvon! sanoo Reino Honkanen, joka teki veljensä kanssa ajotyötä pitkään hyvin ammattimaisesti ja myös välitti hevosia. Hän arvioi hevosta katsomalla sitä silmiin: - Jos on isot silmät ja rauhallinen katse, se on hyvä metässä! Sellainen hevonen on Honkasen mukaan nykyisin esimerkiksi Tapio Virtasen Vinkale-tyttö Korpilahdella.

Veikko Kivilahti ajoi Sopu-ruunaa sotien jälkeen Hirvimäessä, yleensä valtion tai Yhtyneiden savotoilla Keltasuon kämpän maisemissa. Näin hän puolestaan katsoi hevosta: - Yleensä katottiin, että se on väljähenkinen, sellainen leveerintainen ja millaiset jalat sillä oli. Meidän Sopu oli iso, vankka ruuna, järkevä työhevonen! Se tulla jupsi harvakseen, ja vaikka näytti, että se oli laiska hevonen, niin sillä se työ tapahtu. Eikä se ollu märkä koskaan, kun päästiin laaniin. Olihan niitä teputtajia, jotka hakkas jalakojaan ja hyökkäs muutaman sata metriä ja taas pysähty. Ne oli höyryssä ja märkiä, kun laaniin päästiin. Ne oli pihavirmoja eikä hyviä metässä.

Työnjako Veikon kotona, Sievälän mökissä, muodostui nopeasti sellaiseksi, että velipoika oli päiväpalkalla laanilla ja isä päiväpalkalla ns. metsämiehenä, joka auttoi kuormien teossa ja nuorukaisikäinen Veikko ajoi hevosta vanhempien mökinmiesten joukossa: -Se vain itsestään kulkeutu siihen, ettei ne muut enää yrittänykään ohjaksiin. Minä tykkäsin niin peijakkaasti siitä hevosesta ja mä luulen, että se hevonenkin tykkäs minusta! muistelee Veikko Sopua.

Pisimmillään Sovulla ajettiin puuta Karhukorvesta kuuden kilometrin takaa. Alkutalvi mentiin kahden reisun ajoa, mutta keväämmällä valon lisääntyessä tehtiin joka toinen päivä metsässä vähän ylimääräistä valmistelua ja päästiin seuraavana päivänä ajamaan kolmaskin kuorma, jolloin ajoa tuli peräti 36 km, josta 18 km kuorman kanssa. Silloin Sopukin ihmetteli ja pyöritteli närkästyneenä häntäänsä, kun ruukinraiteelle piti työntyä kotimökin ohi vielä kerran ennen talliin ja ilta-appeelle pääsyä.

Kun kotiin sitten lopulta tultiin, otti Sopu keväisen iltataivaan alla ensin kunnon lumikylvyn ja hieroi itsensä lumihangessa, jonka jälkeen se harjattiin ja vietiin talliin iltaselle. Myös ajomiestä muistettiin: isä tai muut veljet heräsivät aamuhämärissä Sopua ruokkimaan, jotta Veikko sai tiristää lyhyestä yöunestaan kaiken irti.


JAAKKO LUOMA

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti