Näin syntyi korpikylän pelto




Tapio Virtanen ja Vinkale-tyttö hankmoavat Korpilahden Hirvimäessä Sivulan pikkupeltoa "Sivulan Antin Tarinasavotassa 2011" (Metsätorpanmaa ry). - Kuva Jaakko Luoma.




PELTOA OLI TEHTÄVÄ, JOS KORVESSA ELIT


Metsäkylän pikkupellon historia on kaskeamisen ja kuokkimisen, kantojen ja kivien kankeamisen, suon, saven ja sonnan ajon, lehdeksien ja hakojen hakkaamisen hikinen ja pitkä kertomus:  – Erittäin pyhää maata! sanoo Jalo Pitkänen kotimökkinsä Sivulan 2,9 hehtaarista. Ne ovat muuten 28 erillisessä lohkossa!



Kun Jalo Pitkänen Korpilahden Hirvimäestä sanoo, että kotimökin pelto on pyhää maata, sitä voi jo uskoa: vanhana työväenliikkeen miehenä häntä ei niin innosta löysä runebergiläinen pateettisuus, mutta kivisen mäen ”mökkiläisenä” hän tietää, mikä työ peltojen eteen on tehty. Jalo oli yhtenä mukana, kun kevättalvella 2013 Korpikansan Tarinailloissa kokosimme Korpilahden pohjoisten metsäkylien peltojen syntytarinaa.

Metsäkylissä peltoja jouduttiin usein tekemään paikkoihin, joihin niitä normaalisti ei olisi lähdetty tekemään. Asutus työntyi 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun myötä metsiin pitkälti äkisti syntyneen ja laajenneen metsäteollisuuden tuomien hakkuiden ja hevosajojen ansioiden perässä ja varassa. Mutta jos korvessa aikoi elää, oli tehtävä ympärilleen peltoa, jotta sai leipää suuhunsa ja eläville rehua! Niinpä peltoa oli tehtävä kivisiin mäkiin, joihin humuksen kaivaminen ja kuskaaminen soista ja tekeminen metsähakkeesta ym. eloperäisestä vaati vuosikymmenien työn.

Hämeessä, johon Jämsä ja Korpilahtikin historiallisesti kuuluivat, olivat luontaiset pellonpaikat kuten järvenrannat järvenlaskuineen, ravinteiset korvet ja suot, jokivarret ym. käytetty jo hyvissä ajoin 1800-luvulla ja torppien ja mökkien väki joutui tekemään peltonsa yhä hankalampiin paikkoihin ja hyödyntämään hyvin pieniä rehevämmän maan paikkoja. Mökit tehtiin mäille ja niiden ympärille levisivät pienet peltotilkut, joiden reunoja väärävarsiviikatteella koluttiin. Jalo Pitkäsen kotimökissä oli peltoa 2,9 hehtaaria 28 lohkossa, joista suurin oli vajaa puoli hehtaari. Sen nimi olikin Isopelto!

Rakkaalla pellolla on aina oma nimi: Navettapelto, Renginpelto, Kukkulapelto, Tupapelto, Syrjälän suosarat, Kammarin pelto, Rajalan suosarat, Riihipelto, Pajapelto, Kessupelto, Ykspelto, Halmepelto, Pellavapellot, Kukkulapelto…luettelee Jalo Sivulan lohkoja. Paras oli Kallenpelto. Kalle oli kulkumies, joka oli jäänyt taloon päiväläiseksi. Hän oli kova kuokkimaan peltoa ja hakkaamaan hakoja ja lehtoja navettaan – siis pellon ravinteeksi ja mullaksi. Navetta oli se prosessori, jonka läpi kerätty eloperäinen aines kulki ja lehmän tuotoksesta sonta yhtä tärkeä kuin maito. Kalle oli innokas pellon tekijä. Kun hänen kulkunsa ei enää ollut niin hyvää, oli ojan yli pantu lankku, jota pitkin pellontekijä pääsi työmaalleen. 

Jalo Pitkänen näyttää, miten navettaan hakataan hakoraudalla "lehtoja" eli kuivikelehdeksiä. Kun kaikki mahdollinen orgaaninen aines pyöräytettiin navetan kautta, saatiin lannoitetta ja multaa peltoon. - Kuva J. Luoma.


Pelto oli miehen voimanponnistus – ja koko perheen projekti: - Anoppi kertoi, että kyllä hänkin oli innolla raivaamassa, koska tiesi, että saa sitten ottaa kolmannen lehmän, muisteli Annikki Koskinen. Moksissa. Lehmäluku oli täysin pellon määrästä kiinni, sillä keväiset ostoheinät veivät mökin talouden nopeasti pakkasen puolelle. Lehmiä oli mökissä suurin piirtein sama määrä kuin peltohehtaarejakin (yleensä 3-5), sillä ensin oli turvattava metsäajossa huhkivan hevosen ruoka ja siihen saattoi mennä 10 kg heinää päivässä eli n. 0,8 hehtaarin tuotto. ”Mitenkähän sekin saa elukkansa elävänä kevvääseen”, miettivät mökkiläiset toisiaan korpikylissä.

Peltoa oli siis pakko tehdä, mutta kun paikat olivat hankalia, moni tyytyi minimiin: tehtiin peltoa juuri sen verran, että pärjättiin. Kaikki ylimääräinen ansio haettiin mökin ulkopuolelta metsäajoista ja muista työmaista. Toisen taas juhannusyössä lepäävä oma ruishalme lumosi niin, että jokaista rehevämmän tuntuista metsälohkoa ja suonotkelmaa piti siitä lähtien kulkiessa vähän kaivella ja fundeerata, josko tähän sittenkin, vaikkei se vanha äijjä ollutkaan niin innostunut…


”Ei kivi kasvamasta kiellä” - mutta luontoa se koettelee!


”Mitä tekee pehmeän paikan mies silloin, kun kovan paikan mies ajjaa kiviä?” fundeerasi Anton Auvinen Moksin Auvilassa, kiviaitojen ympäröimällä pikkutilalla metsän keskellä ja katseli Tikkalan laajoja ja kivettömiä kantatilojen peltoja. Kivet olivat tulleet Anton-papalle tutuksi, kuten jokaiselle mökin miehelle. Kivet antoivat hänelle myös pientä leivän lisää, sillä Anton oli taitava seppä ja teroitti kiviporien teriä. Eero Karila oli nuorena toisenkin kerran teriä viemässä ja hakemassa ja kuunteli mielellään Antonin pohdintoja – ei vähiten siksi, että kotona Mäyrämäessä odotti isä ja loputon kivityömaa:

- Muistan, kun olin alta 20 ja lekan varressa ja vanha mies sano koko ajan, että lyö lyö! Ja vaikka siinä vuorookin vaihdettiin, niin koko päivän kun puristit sitä lekanvartta, et iltasella saanu kättä varresta pois muuten ku vetämällä!

Kun kiveen oli lopulta saatu reikä, se räjäytettiin dynamiitilla – ja sitten kerättiin pellosta kivimurskaa. Vähän pienempiä kiviä nostettiin ylös kloraatilla ampumalla: sen voima ei suuntautunut dynamiitin tapaan rikkovana alaspäin, vaan nostovoimana ylös. Mutta räjähteet olivat pääosin sodanjälkeistä aikaa, sitä ennen oli apuna korkeintaan kolmijalka tai vain kanki, hevonen ja kakkula-aisojen päässä oleva kivikoukku. Kivireellä kiviä sitten kuskattiin siihen kiviaitaan. Jos kiveä ei saatu asiallisella rehkimisellä ylös, se yritettiin haudata kaivamalla sen viereen monttu ja työntämällä kivi siihen. Tässä työssä on Suomessa kuollut useampi mies, kun kivi on yllättäen vyörähtänytkin montussa ahkeroivan miehen päälle.

Oskari Laitinen nostaa kolmijalalla kiveä Vekkulassa 50-luvun alussa. -Vekkulan kyläarkisto.


60-luvulla kivityöhön saatiin lopulta päteviä koneita – ja samaan aikaan alkoi pikkutilojen loppulaskenta. Eero Matikainen muistaa, miten hän ajeli mopollaan Moksin periltä Petäjäveden Kintaudelle kiviporukkaa hakemaan. Kotipaikan Pikkulan muutamalta peltohehtaarilta kaivettiin kivet pois – ja muutamaa vuotta myöhemmin tila myytiin takaisin metsähallitukselle ja mentiin kirkolle asumaan. Ensimmäisenä kylmenivät huonoimmille viljelypaikoille, siis viimeiseksi, luodut tilat. Korpilahden pohjoisilla kylillä niitä olivat usein valtionmetsien liepeille vedenjakajille perustetut pienet asuntotilat. Pikkulan peltoihin istutettiin valtion siemenpuita tehometsätalouden tarpeisiin. (Aika lailla kiville meni muuten sekin projekti!)

Kun Kintauden kiviporukka nosti kiviä kyytiinsä (kiveen porattiin reikä ja se vinssattiin siitä traktorin vankkurilavalle), tuli sitä katselemaan kylästä vanha mies Vihtori Luukkonen ja miettimään ääneen, onkohan tässä mitään järkeä, kun ne kivet on siinä maassa olleet aikojen alusta. – Oikeassa oli Vihtori, siellä ne kivet yhä ovat, nauraa Eero Matikainen. – Mutta jotain oli puuhattava, että sai vähän laittaa maitoa meijeriin.

Eero Karila muistaa enonsa samanlaisena epäilevänä Tuomaana isänsä peltoraivion reunalta 50-luvulta: ”Kyllä olet hullu sinäkin, kun tuollaiseen kivikkoon teet peltoa! Muutaman kymmenen vuoden päästä näitä ei viljele kukkaa, nää on herrojen metästysmaita!” oli eno opastanut.

Metsäkylissä on aina yritetty hakea filosofista suhdetta kiviin, vaihtelevalla menestyksellä: ”Kierrä, älä kiroo” tai: ”Ei kivi kasvamasta kiellä” jne. Totta onkin, että kiven lähellä kasvu tuntuu jopa vähän paranevan, kun kivi kerää lämpöä ja ”hikoilee” (=kondensoi) pintaansa lämpötilan vaihteluista kosteutta. Eivät ”kivipellot” ole huonoja kasvupaikkoja – mutta se pellon muokkaus ja sadon korjuu… Kun on tarpeeksi monta kertaa jysäyttänyt auransa kiveen tai lentänyt niittokoneen päältä kiveen osuttuaan, haluaa kivistä eroon!

-Oikein hyvä kyntöhevonen tunsi jalkaansa sen kiven ja osas pysähtyä sen viereen, väittää Eero Karila. Alpo Vallden vierestä säestää, että hänkin on kyntänyt Moksin Hoikanmäessä Jyryllä, joka osasi näin tehdä, mutta sen jälkeen olikin Niemisjärvellä vuorossa touhukas ja riski ruuna, jolla ei ollut vähään aikaan tehty työtä, joten intoa oli liikaakin ja satakiloinen aura, Fiskarsin Kymppi, lensi kuin ammuttuna parin metrin loikan kiveen osuttuaan. Nuori poikanen ei jaksanut enää auraa kiven viereen kiskoa, vaan antoi olla ja kiiruhti hevosen perään.


Kauko Levänen Moksin Auvilasta ja Topi, joka oli hyvä kyntöhevonen. -Om. Tapio Levänen.


 
Suolle savea, kovalle maalle humusta


Pellon perustaminen suopohjalle oli helpompaa kuin kovalle maalle. Suolla ei ollut vastassa kiviä ja puut ja niiden juuret olivat pienempiä ja nousivat helpommin. Ja suossa oli humus valmiina eli sitä ei tarvinnut enää ajaa. Valitettavasti hyviä suopaikkoja on Keski-Suomessa harvassa.

Suon pintaa harvemmin poltettiin, mutta kun puusto oli saatu pois, se kuokittiin ja äestettiin hevosella ja siihen ajettiin heti karjalantaa ja istutettiin kauraa ja heinää: kasvien juuristo yhdessä kiihtyneen mikrobitoiminnan kanssa muokkasi tehokkaasti turvemaata ja hajotti jäljelle jäänyttä puiden juuristoa.

Tullakseen kunnon pelloksi, turpeen sekaan oli saatava kivennäistä, ennen kaikkea savea. Onnekas se, joka löysi vahvan savikumpareen tekeillä olevan peltonsa läheltä ja selvisi lyhyellä ajomatkalla savikuopalle. Joskus saatiin samasta haudasta ensin mutaa kivennäismaalle ja pohjalta savea suopeltoon. Vasta savea saatuaan suo alkoi muuttua oikeaksi pelloksi, kunhan vielä tehtiin kunnon ojat. Suopeltoon pantiin yleensä kauraa, ohraa ja heinää, kovan maan peltoon ruista.

Kovalla maalla kuokkamiehellä oli edessään kovempi työ. Kun puusto oli kaadettu, hakkuutähteet yleensä poltettiin ja otettiin kaskesta heti ruissato kuten tekivät entisetkin kaskimiehet. Sen jälkeen metsäraivioon kylvettiin heinää, sillä vähäisen kasken ravinteet oli nopeasti käytetty. Vilja ja heinä muokkasivat maan rakennetta helpommaksi kannonnostoon. Kantoja vivuttiin irti pitkillä puukangilla ja kiskottiin kasoihin hevosilla – ja katsottiin, että jokainen multakikkare varisi takaisin maahan. Muutaman vuoden kuivuttuaan kannot poltettiin ja tuhka ja hiili leviteltiin peltoaihioon.


Aaro Lehtonen tekee peltoa Päiväkunnassa. -Taimi Lehtonen om.


Kovan maan pellossa oli alkuvuosina toivottoman vähän humusta ja sitä oli ruvettava kovalla työllä sinne luomaan: ajamalla karjanlantaa ja mutahaudasta mutaa, yleensä maatunutta saraturvetta.
Keski-Suomen metsäkylien pikkupeltojen mullos onkin luotu aivan tolkuttomalla, vuosia kestäneellä työllä! Jos ei oltu talvella tukinajossa, ajettiin suohaudasta suota. Tämän kirjoittaja on joskus tutkinut kansallisarkistossa säilytettäviä tilakohtaisia maataloustiedusteluja ja niistä selviää, että innokkaimmat pikkutilalliset saattoivat ajaa talvessa 500 hevoskuormaakin eli lähemmäs tuhat kuutiota suomutaa peltoihinsa.


Kiljupönttökin innosti uudisraivaajaa

-Isäkin tek usseempana vuonna peltoa, kun ensin vähän paransi sotareissulta saatua jalantynkää. Sitä tehtiin pikkunen pala, vajjaa puolhehtaaria, kerralla. Se ensin poltettiin – kaajettiin puut tietysti ensin ja vasta sitten kaskettiin – ja sitten hevosella ja jousäkkeellä muokattiin ja  kylyvettiin ruis ja heti sen jäläkeen heinänsiemen. Se ol vuojen tai kaks sillä heinällä, ja siinä vaiheessa kannot rassattiin pois ja mahdollisesti vähä ojjaa kaivettiin, muisteli Alpo Vallden Moksista.

- Kun joka vuojelle ol pieni pellonpala tehtävänä ja siitä sai pienen pellonraivauspalkkion, niin tuo Alaviston Väinö pienviljelijäyhistyksestä kävi sitten joka vuos tarkastamassa sen valamiin pellon ja tekemässä aina uuven suunnitelman. Isällä tapas olla siellä ruishalmeessa piilossa kiljupönikkä käymässä! Ja kun se ol hanakka se Alavisto ottamaan sitäkin, niin se suunnittelu suju niiltä hyvin! nauraa Alpo yli 60 vuoden takaisia muistoja.

Päivämies Jalmari Lahtinen apupojan kanssa ajamassa mutaa Pihlajamäen talon pellolle Matleenansuon haudasta Moksissa 20-luvulla. Suonajo oli Lahtisen himotyötä! - Kuva: J. Rusanen, Häme kuvina -kirja.

 - Koko talvenhan ne ajoi sitä suota kahdella hevosella, kun meiltä ei tarvinnu olla ruukinajossa (=tukinajossa). Sen vuoksi noissa pelloissa on vieläkin niin vahva multa, selvittää vanha emäntä Eila Ahonen Moksin Pihlajamäen talosta. Talo oli sen verran iso, että metsätuloja saatiin puunmyynnistä.

Talon pellot multasi 1918 Pihlajamäkeen tullut työmies Jalmari Lahtinen vuosikymmenien mittaan. Lahtinen oli niin innokas suonajaja, ettei jouluaattonakaan tahtonut malttaa ajoa lopettaa ennen pimeää. Innostus koitui myös kohtalokkaaksi: kun ennen sotia ei ollut käytössä kunnon kumisaappaita, olivat Lahtisen jalat kastuneet märässä suohaudassa perusteellisesti ja pakkasessa varpaat paleltuneet niin, että niihin tuli kuolio. Suonajaja oli aikansa katsellut tummuvia varpaitaan, ottanut vesurin ja iskenyt ne hakopölkyllä pois! Jalat pelastuivat.

Lahtisen pellonteosta on sattumalta säilynyt hieno dokumentti jälkipolville, kun Häme kuvina -kirjaan ikuistettiin tämä Matleenansuon hauta ja mudanajajat 20-luvulla. Kuva on näillä sivuilla. Eila Ahosen muistikuviin on puolestaan talletettu se, miten Pihlajamäen naisväki yritti varjella tuvan mattoja levittelemällä suomiesten kulkuväylälle sanomalehtiä näiden tullessa juomaan päiväkahvejaan.


Mutahaudasta löytyi pähkinöitä, turpeen nostamisesta jäivät lammet


Kävin etsimässä Pihlajamäen mutahaudan puolen kilometrin päästä talosta. Se löytyi läheisen purokorven rinteestä. Paikka on ollut ihanteellinen: lähellä peltoja, joille on sitten voitu päästellä mukavaa alamäkeä eli normaalia suuremmilla kuormilla. Vuosikymmenet olivat mataloittaneet kaivantoa, josta Pihlajamäen pellot on ruokittu, mutta ihmetellä täytyy, miten paksulti sopivissa korpipainanteissa on ollut mutaa, yleensä ikivanhaa maatunutta saraturvetta: tässäkin tapauksessa yli 2 metrin syvyydeltä. Eipä ihme, että läheisen Karilan talon isäntäkin oli pyytänyt päästä samalle haudalle ajoon ja ajanut omalta puoleltaan niin innokkaasti, että rajapyykki oli sortunut kaivantoon.

Kun mutakaivannossa päästiin puolentoista metrin syvyyteen, hevosmiehet pysähtyivät ihmettelemään ”outoja pampuloita”, joita haudan reunaan ilmestyi. Vasta myöhemmin selvisi, että kyse oli muumioituneista pähkinäpensaan pähkinöistä: tällä syvyydellä maan pinta oli ollut pari tuhatta vuotta sitten, jolloin Moksissa oli vallinnut lämmin ilmasto ja pähkinäpensas menestynyt ja tuottanut runsaan sadon.

Vihtori Mäkinen on hakenut kuivikepehkua suoladolta kotikartanolle Moksissa 50-luvulla. -Mäkisten kotialbumi.

 
Vuosikymmenien suon- ja savenajo vain rikasti luontoa: sinne jäi lampia, joita on myös hyötykäytetty. Ahti Rantamäki Tikkalassa sai samasta haudasta kotinsa läheltä ensin mutaa ja sen alta vielä savea, lopuksi jäi jäljelle lampi, johon hän johti läheisen lähteen vettä ja kasvattaa lammessaan nyt kesällä kirjolohia. Lammen rannalla on myös sauna ja huvila jälkipolville. Todella suuri keinolampi syntyi Jämsän Vekkulaan, jossa Kalle Hakala 30-luvulla ahkeroi ennätysmäärin peltojaan lihottaessaan. Talon yläpuolelle rinteeseen syntyi lähes 100 metrin lampi, jonka reunoja Kalle vielä kohotti ja rakensi sen rannalle saunan. Tässä lampi-tarinassa on mielikuvituksellisiakin piirteitä: koska lampi oli suhteellisen ylhäällä, Hakalan Kalle käytti sen vesivoimaa hyväkseen mm. perähöylässä ja puimakoneessa!

Luonto rikastui myös Moksin Ristisuolla, josta kymmenkunta lähiseudun mökkiä ajoi vuosikymmenet kuiviketurpeensa navetoihinsa. Rahkaturvetta eli pehkua nostettiin reilun metrin eli neljän lapiollisen tai kuokallisen syvyyteen ja kun tätä on jatkunut vuosikymmenet, syntyi Ristisuohon sorsille ja kahlaajille kauniit lammet. Lampareiden rannalla on vielä jäänteitä muutamista pehkutalleista, joista isoimmat olivat läpiajettavia. Suon itäreunalla on vielä pari tallia pystyssäkin.


Kuuman pehkusuon ja paarmojen pelko…

Pehkua otettiin keväästä syksyyn ja nosteltiin valutuksen jälkeen haasioille tai keppien nokkaan kuivumaan. Kun turve oli kuivaa, se kannettiin purilailla (”paareilla”) suojaan pehkutalliin, josta sitä noudettiin talvella, jauhettiin ja käytettiin navetassa erinomaisena kuivikkeena, joka sitoi myös virtsan lantaan. Vuodessa pehkusuolla tehtiin n. viikon työpäivät.

-Kyllähän se tuntui vähä ilikeeltä, kun tuli komento, että nyt lähetään kantaan pehkua. Kuuma päivähän se aina oli, ei niitä sateella voinu kantaa. Ja kyllä se suossa tarpominen kävi työstä, muistaa Tapio Levänen Moksin Auvilasta. Heidän pehkusuonsa oli pitkään todella kaukana, yli 10 km:n päässä Pihlaissuolla. Joka talolla oli pehkusuonsa: jos pehkua ei löytynyt omalta maalta tai naapurin suolta, valtio myi tai vuokrasi pehkupalstan, kuten tapahtui Ristisuollakin. 70-luvun mittaan pehkumyllyn pyörittäminen tiloilla väheni, kun alettiin ostaa valmista kuiviketurvetta.


Moksin Ristisuolla on ollut kymmenkunta pehkutallia, mutta kohta niistä on jäljellä vain muisto, esittelee lähellä asuva Jorma Myllymäki. Alakuvassa haasian jäänteitä. Tappien varaan laitettiin riuku, jolle turpeet nosteltiin kuivumaan







-Joo, väkisin vaan koitettiin mennä, vaikka paarma söi rystysistä. Jos oikaisit sormesi, silloin se tippui alas! muut tarinapajan osallistujat nauraen säestävät ja muistelevat kuuman ”pehkusuon pelkoa”.

Pehku oli navetan tärkein kuivike, mutta sen lisäksi sinne hakattiin kuusenhakoja ja kesäaikaan lehtoja eli pajua ja leppää ojanvarsista. Hakotukki odotti navetan päässä ja yleensä pappa tai lapset tarttuivat hakorautaan tai vesuriin ja hakkasivat hakoja ja lehtoja, joilla voitiin merkittävästi jatkaa lantaa ja saada orgaanista ainesta peltoon. Periaatteena oli, että kaikki mahdollinen eloperäinen aines kulki navetan kautta ja päätyi lannan kanssa peltoon. Eikä vain navetan, sillä kesäaikaan kerättiin kotihaassa yöpyneiden lehmien lanta tarkkaan talteen lehtojen avulla. Päivät lehmät olivat metsälaitumilla.

-Silloin oli niin kova puute kuivikkeesta, että kaikki käytettiin. Olkia ei juuri ollut käytettävissä, sillä eläimet söi ne ja pahnatkin silpuksena, kertovat Terttu Perälä ja Annikki Koskinen.


Lantapatterit olivat kauniita


Entisajan navetan tehtävänä oli yhtä paljon tuottaa lannoitetta ja multaa peltoon kuin maitoa. Sinnikkäällä ahertamisella peltoon kertyi paljon laitettavaa – paljon enemmän kuin nykyään, vaikka on koneet ja eläimiä moninkertainen määrä. Nykyäänhän lanta tuntuu olevan enemmän ongelma..

Varsinkin ns. sekasontanavetassa ei oikeastaan mitään mennyt hukkaan: lanta ja virtsa sidottiin pehkuturpeella ja kompostoitiin hakojen ym. kanssa navetan nurkkaan, josta sitä ajettiin pellolle säännöllisin väliajoin. Pellolla lannasta ja suohaudasta ajetusta mudasta tehtiin isoja pattereita latomalla vuorotelleen turvemutaa ja lantaa. Lopuksi seos päällystettiin mudalla ja keko taputeltiin tiiviiksi ja kauniiksi, pyöreäkulmaiseksi patteriksi. Tavoitteena oli paitsi estetiikka, myös hyöty: tiiviistä patterista haihtui mahdollisimman vähän typpeä. Tässä vaiheessa patteri vielä paloi eli kompostoitui, mutta sitä ei enää suuresti tavoiteltu, koska se aina myös hävittää ravinteita.

-Lannankäsittely oli tosi tarkkaa – siitä sai kunniakirjojakin. Meilläkin on sellainen, kertoo Eero Karila. – Eikä navetassa ollu hirveä käry, vaan raikas ja hyvä haju, kun hakojakin hakattiin, säestää Pihlajamäen emäntä Eila Ahonen. Nykyään hajun pistävyyttä lisää myös säilörehu.

Kauko Levänen on ollut talven ahkera ja nyt on Auvilan peltoon levitettävissä kunnon lantapatterit. - Om. T. Levänen.

Jos oli talvi oltu ahkeria ja ajettu pellolle suomutaa haudasta ja navetasta kompostilantaa, oli keväällä levitellä peltoon erinomaista lannoitetta ja ruokamultaa. Kun pelto oli kuivunut ja lämmennyt, isäntä jo hoputti sontaa levittelemään, sillä sekin tehtiin samoihin aikoihin äestämisen kanssa, jotta lanta olisi saatu tuoreena saman tien maan sisään. – Kyllä mä muistan, kun mies muokkas peltoa ja mun piti kiireesti hajottaa ja levittää niitä kuormia. Sinne vaan, joka kevät, vaikka olisi ollu kuinka omia töitä, niin ne piti siirtää, muistelee Annikki Koskinen. – Joo, naisten piti tehdä miesten töitä, mutta miehet ei kyllä tehny naisten töitä, säestää vierestä Anneli Viren.


JAAKKO LUOMA




KUVAKERTOMUS PELLON SYNNYSTÄ:





 
Näin alkoi pellon teko kovalle maalle: metsä hakattiin, tukit myytiin, hakkuutähde poltettiin, kuloaukea muokattiin paloarralla ja kylvettiin ruis ja sen jälkeen heinä ja ryhdyttiin sitten kankeamaan kantoja pois ja ajamaan peltoaihioon sontaa ja suomutaa ym.


TALVISTA SUONAJOA VEKKULASSA JA KORPILAHDEN VESPUOLELLE:





HAKATTIIN HAKOJA JA LEHTOJA NAVETTAAN, JOTTA SAATIIN KUIVIKETTA JA ELOPERÄISTÄ AINESTA PELTOON.





PELLON TEKO JÄTTI JÄLKEENSÄ KAUNIIN LAMMEN:


 Kalle Hakala Jämsän Vekkulasta ajoi 30-luvulla ahkerasti mutaa pelloilleen, jonka myötä talon yläpuolelle syntyi kaunis lampi, jonka rannalla hän teki saunan ja käytti ylhäällä olevan lammen vesivoimaa hyväkseen mm. puimakoneessa. Kallen lampi yllä ja alla tänä päivänä.





Ahti Rantamäki ajoi tästä suota ja savea peltoon - ja teki lopuksi lähdepohjaisen lohi- ja saunalammen.



JA NYT KOVALLA TYÖLLÄ RAIVATUT PELLOT OVAT TAAS PALANNEET METSÄKSI:

Kaija Hienola raivaamassa isän ja äidin kanssa Kopon pelloista kiviä Jämsän Vekkulassa 30-luvulla ja alakuvassa hän on kotinsa rappusilla tänään, ympärillään niihin samoihin peltoihin istutetut koivut. - Kuvat Hienolan kotialbumi ja Matti Salminen.







Ahti Rantamäki raivasi nämä pellot kuokalla 50-luvulla, nuorena evakkona.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti