Tapio Virtanen ja Vinkale-tyttö hankmoavat Korpilahden Hirvimäessä Sivulan pikkupeltoa "Sivulan Antin Tarinasavotassa 2011" (Metsätorpanmaa ry). - Kuva Jaakko Luoma. |
PELTOA OLI TEHTÄVÄ, JOS KORVESSA ELIT
Metsäkylän pikkupellon historia on kaskeamisen ja
kuokkimisen, kantojen ja kivien kankeamisen, suon, saven ja sonnan ajon,
lehdeksien ja hakojen hakkaamisen hikinen ja pitkä kertomus: – Erittäin pyhää
maata! sanoo Jalo Pitkänen kotimökkinsä Sivulan 2,9 hehtaarista. Ne ovat muuten
28 erillisessä lohkossa!
Kun Jalo Pitkänen Korpilahden Hirvimäestä sanoo, että
kotimökin pelto on pyhää maata, sitä voi jo uskoa: vanhana työväenliikkeen
miehenä häntä ei niin innosta löysä runebergiläinen pateettisuus, mutta kivisen
mäen ”mökkiläisenä” hän tietää, mikä työ peltojen eteen on tehty. Jalo oli
yhtenä mukana, kun kevättalvella 2013 Korpikansan Tarinailloissa kokosimme
Korpilahden pohjoisten metsäkylien peltojen syntytarinaa.
Metsäkylissä peltoja jouduttiin usein tekemään paikkoihin,
joihin niitä normaalisti ei olisi lähdetty tekemään. Asutus työntyi 1800-luvun
lopun ja 1900-luvun alun myötä metsiin pitkälti äkisti syntyneen ja laajenneen
metsäteollisuuden tuomien hakkuiden ja hevosajojen ansioiden perässä ja
varassa. Mutta jos korvessa aikoi elää, oli tehtävä ympärilleen peltoa, jotta
sai leipää suuhunsa ja eläville rehua! Niinpä peltoa oli tehtävä kivisiin
mäkiin, joihin humuksen kaivaminen ja kuskaaminen soista ja tekeminen metsähakkeesta
ym. eloperäisestä vaati vuosikymmenien työn.
Hämeessä, johon Jämsä ja Korpilahtikin historiallisesti
kuuluivat, olivat luontaiset pellonpaikat kuten järvenrannat järvenlaskuineen,
ravinteiset korvet ja suot, jokivarret ym. käytetty jo hyvissä ajoin
1800-luvulla ja torppien ja mökkien väki joutui tekemään peltonsa yhä
hankalampiin paikkoihin ja hyödyntämään hyvin pieniä rehevämmän maan paikkoja.
Mökit tehtiin mäille ja niiden ympärille levisivät pienet peltotilkut, joiden
reunoja väärävarsiviikatteella koluttiin. Jalo Pitkäsen kotimökissä oli peltoa
2,9 hehtaaria 28 lohkossa, joista suurin oli vajaa puoli hehtaari. Sen nimi
olikin Isopelto!
Rakkaalla pellolla on aina oma nimi: Navettapelto,
Renginpelto, Kukkulapelto, Tupapelto, Syrjälän suosarat, Kammarin pelto,
Rajalan suosarat, Riihipelto, Pajapelto, Kessupelto, Ykspelto, Halmepelto,
Pellavapellot, Kukkulapelto…luettelee Jalo Sivulan lohkoja. Paras oli
Kallenpelto. Kalle oli kulkumies, joka oli jäänyt taloon päiväläiseksi. Hän oli
kova kuokkimaan peltoa ja hakkaamaan hakoja ja lehtoja navettaan – siis pellon
ravinteeksi ja mullaksi. Navetta oli se prosessori, jonka läpi kerätty
eloperäinen aines kulki ja lehmän tuotoksesta sonta yhtä tärkeä kuin maito.
Kalle oli innokas pellon tekijä. Kun hänen kulkunsa ei enää ollut niin hyvää,
oli ojan yli pantu lankku, jota pitkin pellontekijä pääsi työmaalleen.
Pelto oli miehen voimanponnistus – ja koko perheen projekti:
- Anoppi kertoi, että kyllä hänkin oli innolla raivaamassa, koska tiesi, että
saa sitten ottaa kolmannen lehmän, muisteli Annikki Koskinen. Moksissa.
Lehmäluku oli täysin pellon määrästä kiinni, sillä keväiset ostoheinät veivät
mökin talouden nopeasti pakkasen puolelle. Lehmiä oli mökissä suurin piirtein
sama määrä kuin peltohehtaarejakin (yleensä 3-5), sillä ensin oli turvattava
metsäajossa huhkivan hevosen ruoka ja siihen saattoi mennä 10 kg heinää
päivässä eli n. 0,8 hehtaarin tuotto. ”Mitenkähän sekin saa elukkansa elävänä
kevvääseen”, miettivät mökkiläiset toisiaan korpikylissä.
Peltoa oli siis pakko tehdä, mutta kun paikat olivat
hankalia, moni tyytyi minimiin: tehtiin peltoa juuri sen verran, että
pärjättiin. Kaikki ylimääräinen ansio haettiin mökin ulkopuolelta metsäajoista
ja muista työmaista. Toisen taas juhannusyössä lepäävä oma ruishalme lumosi
niin, että jokaista rehevämmän tuntuista metsälohkoa ja suonotkelmaa piti siitä
lähtien kulkiessa vähän kaivella ja fundeerata, josko tähän sittenkin, vaikkei
se vanha äijjä ollutkaan niin innostunut…
”Ei kivi kasvamasta kiellä” - mutta luontoa se koettelee!
”Mitä tekee pehmeän paikan mies silloin, kun kovan paikan
mies ajjaa kiviä?” fundeerasi Anton Auvinen Moksin Auvilassa, kiviaitojen
ympäröimällä pikkutilalla metsän keskellä ja katseli Tikkalan laajoja ja
kivettömiä kantatilojen peltoja. Kivet olivat tulleet Anton-papalle tutuksi,
kuten jokaiselle mökin miehelle. Kivet antoivat hänelle myös pientä leivän
lisää, sillä Anton oli taitava seppä ja teroitti kiviporien teriä. Eero Karila
oli nuorena toisenkin kerran teriä viemässä ja hakemassa ja kuunteli mielellään
Antonin pohdintoja – ei vähiten siksi, että kotona Mäyrämäessä odotti isä ja
loputon kivityömaa:
- Muistan, kun olin alta 20 ja lekan varressa ja vanha mies
sano koko ajan, että lyö lyö! Ja vaikka siinä vuorookin vaihdettiin, niin koko
päivän kun puristit sitä lekanvartta, et iltasella saanu kättä varresta pois
muuten ku vetämällä!
Kun kiveen oli lopulta saatu reikä, se räjäytettiin
dynamiitilla – ja sitten kerättiin pellosta kivimurskaa. Vähän pienempiä kiviä
nostettiin ylös kloraatilla ampumalla: sen voima ei suuntautunut dynamiitin
tapaan rikkovana alaspäin, vaan nostovoimana ylös. Mutta räjähteet olivat
pääosin sodanjälkeistä aikaa, sitä ennen oli apuna korkeintaan kolmijalka tai
vain kanki, hevonen ja kakkula-aisojen päässä oleva kivikoukku. Kivireellä
kiviä sitten kuskattiin siihen kiviaitaan. Jos kiveä ei saatu asiallisella
rehkimisellä ylös, se yritettiin haudata kaivamalla sen viereen monttu ja
työntämällä kivi siihen. Tässä työssä on Suomessa kuollut useampi mies, kun kivi
on yllättäen vyörähtänytkin montussa ahkeroivan miehen päälle.
Oskari Laitinen nostaa kolmijalalla kiveä Vekkulassa 50-luvun alussa. -Vekkulan kyläarkisto. |
60-luvulla kivityöhön saatiin lopulta päteviä koneita – ja
samaan aikaan alkoi pikkutilojen loppulaskenta. Eero Matikainen muistaa, miten
hän ajeli mopollaan Moksin periltä Petäjäveden Kintaudelle kiviporukkaa
hakemaan. Kotipaikan Pikkulan muutamalta peltohehtaarilta kaivettiin kivet pois
– ja muutamaa vuotta myöhemmin tila myytiin takaisin metsähallitukselle ja
mentiin kirkolle asumaan. Ensimmäisenä kylmenivät huonoimmille
viljelypaikoille, siis viimeiseksi, luodut tilat. Korpilahden pohjoisilla
kylillä niitä olivat usein valtionmetsien liepeille vedenjakajille perustetut
pienet asuntotilat. Pikkulan peltoihin istutettiin valtion siemenpuita
tehometsätalouden tarpeisiin. (Aika lailla kiville meni muuten sekin projekti!)
Kun Kintauden kiviporukka nosti kiviä kyytiinsä (kiveen
porattiin reikä ja se vinssattiin siitä traktorin vankkurilavalle), tuli sitä
katselemaan kylästä vanha mies Vihtori Luukkonen ja miettimään ääneen, onkohan
tässä mitään järkeä, kun ne kivet on siinä maassa olleet aikojen alusta. –
Oikeassa oli Vihtori, siellä ne kivet yhä ovat, nauraa Eero Matikainen. – Mutta
jotain oli puuhattava, että sai vähän laittaa maitoa meijeriin.
Eero Karila muistaa enonsa samanlaisena epäilevänä Tuomaana
isänsä peltoraivion reunalta 50-luvulta: ”Kyllä olet hullu sinäkin, kun
tuollaiseen kivikkoon teet peltoa! Muutaman kymmenen vuoden päästä näitä ei
viljele kukkaa, nää on herrojen metästysmaita!” oli eno opastanut.
Metsäkylissä on aina yritetty hakea filosofista suhdetta
kiviin, vaihtelevalla menestyksellä: ”Kierrä, älä kiroo” tai: ”Ei kivi
kasvamasta kiellä” jne. Totta onkin, että kiven lähellä kasvu tuntuu jopa vähän
paranevan, kun kivi kerää lämpöä ja ”hikoilee” (=kondensoi) pintaansa lämpötilan
vaihteluista kosteutta. Eivät ”kivipellot” ole huonoja kasvupaikkoja – mutta se
pellon muokkaus ja sadon korjuu… Kun on tarpeeksi monta kertaa jysäyttänyt
auransa kiveen tai lentänyt niittokoneen päältä kiveen osuttuaan, haluaa
kivistä eroon!
-Oikein hyvä kyntöhevonen tunsi jalkaansa sen kiven ja osas
pysähtyä sen viereen, väittää Eero Karila. Alpo Vallden vierestä säestää, että
hänkin on kyntänyt Moksin Hoikanmäessä Jyryllä, joka osasi näin tehdä, mutta
sen jälkeen olikin Niemisjärvellä vuorossa touhukas ja riski ruuna, jolla ei
ollut vähään aikaan tehty työtä, joten intoa oli liikaakin ja satakiloinen
aura, Fiskarsin Kymppi, lensi kuin ammuttuna parin metrin loikan kiveen
osuttuaan. Nuori poikanen ei jaksanut enää auraa kiven viereen kiskoa, vaan antoi
olla ja kiiruhti hevosen perään.
Kauko Levänen Moksin Auvilasta ja Topi, joka oli hyvä kyntöhevonen. -Om. Tapio Levänen. |
Suolle savea, kovalle maalle humusta
Pellon perustaminen suopohjalle oli helpompaa kuin kovalle
maalle. Suolla ei ollut vastassa kiviä ja puut ja niiden juuret olivat
pienempiä ja nousivat helpommin. Ja suossa oli humus valmiina eli sitä ei
tarvinnut enää ajaa. Valitettavasti hyviä suopaikkoja on Keski-Suomessa
harvassa.
Suon pintaa harvemmin poltettiin, mutta kun puusto oli saatu
pois, se kuokittiin ja äestettiin hevosella ja siihen ajettiin heti karjalantaa
ja istutettiin kauraa ja heinää: kasvien juuristo yhdessä kiihtyneen
mikrobitoiminnan kanssa muokkasi tehokkaasti turvemaata ja hajotti jäljelle
jäänyttä puiden juuristoa.
Tullakseen kunnon pelloksi, turpeen sekaan oli saatava
kivennäistä, ennen kaikkea savea. Onnekas se, joka löysi vahvan savikumpareen
tekeillä olevan peltonsa läheltä ja selvisi lyhyellä ajomatkalla savikuopalle.
Joskus saatiin samasta haudasta ensin mutaa kivennäismaalle ja pohjalta savea
suopeltoon. Vasta savea saatuaan suo alkoi muuttua oikeaksi pelloksi, kunhan
vielä tehtiin kunnon ojat. Suopeltoon pantiin yleensä kauraa, ohraa ja heinää,
kovan maan peltoon ruista.
Kovalla maalla kuokkamiehellä oli edessään kovempi työ. Kun
puusto oli kaadettu, hakkuutähteet yleensä poltettiin ja otettiin kaskesta heti
ruissato kuten tekivät entisetkin kaskimiehet. Sen jälkeen metsäraivioon
kylvettiin heinää, sillä vähäisen kasken ravinteet oli nopeasti käytetty. Vilja
ja heinä muokkasivat maan rakennetta helpommaksi kannonnostoon. Kantoja
vivuttiin irti pitkillä puukangilla ja kiskottiin kasoihin hevosilla – ja
katsottiin, että jokainen multakikkare varisi takaisin maahan. Muutaman vuoden
kuivuttuaan kannot poltettiin ja tuhka ja hiili leviteltiin peltoaihioon.
Aaro Lehtonen tekee peltoa Päiväkunnassa. -Taimi Lehtonen om. |
Kovan maan pellossa oli alkuvuosina toivottoman vähän
humusta ja sitä oli ruvettava kovalla työllä sinne luomaan: ajamalla karjanlantaa
ja mutahaudasta mutaa, yleensä maatunutta saraturvetta.
Keski-Suomen metsäkylien pikkupeltojen mullos onkin luotu
aivan tolkuttomalla, vuosia kestäneellä työllä! Jos ei oltu talvella
tukinajossa, ajettiin suohaudasta suota. Tämän kirjoittaja on joskus tutkinut
kansallisarkistossa säilytettäviä tilakohtaisia maataloustiedusteluja ja niistä
selviää, että innokkaimmat pikkutilalliset saattoivat ajaa talvessa 500 hevoskuormaakin
eli lähemmäs tuhat kuutiota suomutaa peltoihinsa.
Kiljupönttökin innosti uudisraivaajaa
-Isäkin tek usseempana vuonna peltoa, kun ensin vähän
paransi sotareissulta saatua jalantynkää. Sitä tehtiin pikkunen pala, vajjaa
puolhehtaaria, kerralla. Se ensin poltettiin – kaajettiin puut tietysti ensin
ja vasta sitten kaskettiin – ja sitten hevosella ja jousäkkeellä muokattiin
ja kylyvettiin ruis ja heti sen jäläkeen
heinänsiemen. Se ol vuojen tai kaks sillä heinällä, ja siinä vaiheessa kannot
rassattiin pois ja mahdollisesti vähä ojjaa kaivettiin, muisteli Alpo Vallden
Moksista.
- Kun joka vuojelle ol pieni pellonpala tehtävänä ja siitä
sai pienen pellonraivauspalkkion, niin tuo Alaviston Väinö
pienviljelijäyhistyksestä kävi sitten joka vuos tarkastamassa sen valamiin
pellon ja tekemässä aina uuven suunnitelman. Isällä tapas olla siellä
ruishalmeessa piilossa kiljupönikkä käymässä! Ja kun se ol hanakka se Alavisto
ottamaan sitäkin, niin se suunnittelu suju niiltä hyvin! nauraa Alpo yli 60
vuoden takaisia muistoja.
- Koko talvenhan ne ajoi sitä suota kahdella hevosella, kun
meiltä ei tarvinnu olla ruukinajossa (=tukinajossa). Sen vuoksi noissa
pelloissa on vieläkin niin vahva multa, selvittää vanha emäntä Eila Ahonen
Moksin Pihlajamäen talosta. Talo oli sen verran iso, että metsätuloja saatiin
puunmyynnistä.
Talon pellot multasi 1918 Pihlajamäkeen tullut työmies
Jalmari Lahtinen vuosikymmenien mittaan. Lahtinen oli niin innokas suonajaja,
ettei jouluaattonakaan tahtonut malttaa ajoa lopettaa ennen pimeää. Innostus
koitui myös kohtalokkaaksi: kun ennen sotia ei ollut käytössä kunnon
kumisaappaita, olivat Lahtisen jalat kastuneet märässä suohaudassa
perusteellisesti ja pakkasessa varpaat paleltuneet niin, että niihin tuli
kuolio. Suonajaja oli aikansa katsellut tummuvia varpaitaan, ottanut vesurin ja
iskenyt ne hakopölkyllä pois! Jalat pelastuivat.
Lahtisen pellonteosta on sattumalta säilynyt hieno
dokumentti jälkipolville, kun Häme kuvina -kirjaan ikuistettiin tämä Matleenansuon hauta ja mudanajajat 20-luvulla. Kuva
on näillä sivuilla. Eila Ahosen muistikuviin on puolestaan talletettu se, miten
Pihlajamäen naisväki yritti varjella tuvan mattoja levittelemällä suomiesten
kulkuväylälle sanomalehtiä näiden tullessa juomaan päiväkahvejaan.
Mutahaudasta löytyi pähkinöitä, turpeen nostamisesta jäivät
lammet
Kävin etsimässä Pihlajamäen mutahaudan puolen kilometrin
päästä talosta. Se löytyi läheisen purokorven rinteestä. Paikka on ollut
ihanteellinen: lähellä peltoja, joille on sitten voitu päästellä mukavaa
alamäkeä eli normaalia suuremmilla kuormilla. Vuosikymmenet olivat
mataloittaneet kaivantoa, josta Pihlajamäen pellot on ruokittu, mutta ihmetellä
täytyy, miten paksulti sopivissa korpipainanteissa on ollut mutaa, yleensä
ikivanhaa maatunutta saraturvetta: tässäkin tapauksessa yli 2 metrin
syvyydeltä. Eipä ihme, että läheisen Karilan talon isäntäkin oli pyytänyt
päästä samalle haudalle ajoon ja ajanut omalta puoleltaan niin innokkaasti,
että rajapyykki oli sortunut kaivantoon.
Kun mutakaivannossa päästiin puolentoista metrin syvyyteen,
hevosmiehet pysähtyivät ihmettelemään ”outoja pampuloita”, joita haudan reunaan
ilmestyi. Vasta myöhemmin selvisi, että kyse oli muumioituneista pähkinäpensaan
pähkinöistä: tällä syvyydellä maan pinta oli ollut pari tuhatta vuotta sitten,
jolloin Moksissa oli vallinnut lämmin ilmasto ja pähkinäpensas menestynyt ja
tuottanut runsaan sadon.
Vihtori Mäkinen on hakenut kuivikepehkua suoladolta kotikartanolle Moksissa 50-luvulla. -Mäkisten kotialbumi. |
Vuosikymmenien suon- ja savenajo vain rikasti luontoa: sinne
jäi lampia, joita on myös hyötykäytetty. Ahti Rantamäki Tikkalassa sai samasta
haudasta kotinsa läheltä ensin mutaa ja sen alta vielä savea, lopuksi jäi
jäljelle lampi, johon hän johti läheisen lähteen vettä ja kasvattaa lammessaan
nyt kesällä kirjolohia. Lammen rannalla on myös sauna ja huvila jälkipolville.
Todella suuri keinolampi syntyi Jämsän Vekkulaan, jossa Kalle Hakala 30-luvulla
ahkeroi ennätysmäärin peltojaan lihottaessaan. Talon yläpuolelle rinteeseen
syntyi lähes 100 metrin lampi, jonka reunoja Kalle vielä kohotti ja rakensi sen
rannalle saunan. Tässä lampi-tarinassa on mielikuvituksellisiakin piirteitä:
koska lampi oli suhteellisen ylhäällä, Hakalan Kalle käytti sen vesivoimaa
hyväkseen mm. perähöylässä ja puimakoneessa!
Luonto rikastui myös Moksin Ristisuolla, josta kymmenkunta lähiseudun
mökkiä ajoi vuosikymmenet kuiviketurpeensa navetoihinsa. Rahkaturvetta eli
pehkua nostettiin reilun metrin eli neljän lapiollisen tai kuokallisen
syvyyteen ja kun tätä on jatkunut vuosikymmenet, syntyi Ristisuohon sorsille ja
kahlaajille kauniit lammet. Lampareiden rannalla on vielä jäänteitä muutamista
pehkutalleista, joista isoimmat olivat läpiajettavia. Suon itäreunalla on vielä
pari tallia pystyssäkin.
Kuuman pehkusuon ja paarmojen pelko…
Pehkua otettiin keväästä syksyyn ja nosteltiin valutuksen
jälkeen haasioille tai keppien nokkaan kuivumaan. Kun turve oli kuivaa, se
kannettiin purilailla (”paareilla”) suojaan pehkutalliin, josta sitä noudettiin
talvella, jauhettiin ja käytettiin navetassa erinomaisena kuivikkeena, joka
sitoi myös virtsan lantaan. Vuodessa pehkusuolla tehtiin n. viikon työpäivät.
-Kyllähän se tuntui vähä ilikeeltä, kun tuli komento, että
nyt lähetään kantaan pehkua. Kuuma päivähän se aina oli, ei niitä sateella
voinu kantaa. Ja kyllä se suossa tarpominen kävi työstä, muistaa Tapio Levänen
Moksin Auvilasta. Heidän pehkusuonsa oli pitkään todella kaukana, yli 10 km:n
päässä Pihlaissuolla. Joka talolla oli pehkusuonsa: jos pehkua ei löytynyt
omalta maalta tai naapurin suolta, valtio myi tai vuokrasi pehkupalstan, kuten
tapahtui Ristisuollakin. 70-luvun mittaan pehkumyllyn pyörittäminen tiloilla
väheni, kun alettiin ostaa valmista kuiviketurvetta.
-Joo, väkisin vaan koitettiin mennä, vaikka paarma söi
rystysistä. Jos oikaisit sormesi, silloin se tippui alas! muut tarinapajan
osallistujat nauraen säestävät ja muistelevat kuuman ”pehkusuon pelkoa”.
Pehku oli navetan tärkein kuivike, mutta sen lisäksi sinne
hakattiin kuusenhakoja ja kesäaikaan lehtoja eli pajua ja leppää ojanvarsista.
Hakotukki odotti navetan päässä ja yleensä pappa tai lapset tarttuivat
hakorautaan tai vesuriin ja hakkasivat hakoja ja lehtoja, joilla voitiin
merkittävästi jatkaa lantaa ja saada orgaanista ainesta peltoon. Periaatteena
oli, että kaikki mahdollinen eloperäinen aines kulki navetan kautta ja päätyi
lannan kanssa peltoon. Eikä vain navetan, sillä kesäaikaan kerättiin kotihaassa
yöpyneiden lehmien lanta tarkkaan talteen lehtojen avulla. Päivät lehmät olivat
metsälaitumilla.
-Silloin oli niin kova puute kuivikkeesta, että kaikki
käytettiin. Olkia ei juuri ollut käytettävissä, sillä eläimet söi ne ja
pahnatkin silpuksena, kertovat Terttu Perälä ja Annikki Koskinen.
Lantapatterit olivat kauniita
Entisajan navetan tehtävänä oli yhtä paljon tuottaa
lannoitetta ja multaa peltoon kuin maitoa. Sinnikkäällä ahertamisella peltoon
kertyi paljon laitettavaa – paljon enemmän kuin nykyään, vaikka on koneet ja
eläimiä moninkertainen määrä. Nykyäänhän lanta tuntuu olevan enemmän ongelma..
Varsinkin ns. sekasontanavetassa ei oikeastaan mitään mennyt
hukkaan: lanta ja virtsa sidottiin pehkuturpeella ja kompostoitiin hakojen ym.
kanssa navetan nurkkaan, josta sitä ajettiin pellolle säännöllisin väliajoin.
Pellolla lannasta ja suohaudasta ajetusta mudasta tehtiin isoja pattereita
latomalla vuorotelleen turvemutaa ja lantaa. Lopuksi seos päällystettiin
mudalla ja keko taputeltiin tiiviiksi ja kauniiksi, pyöreäkulmaiseksi
patteriksi. Tavoitteena oli paitsi estetiikka, myös hyöty: tiiviistä patterista
haihtui mahdollisimman vähän typpeä. Tässä vaiheessa patteri vielä paloi eli kompostoitui,
mutta sitä ei enää suuresti tavoiteltu, koska se aina myös hävittää ravinteita.
-Lannankäsittely oli tosi tarkkaa – siitä sai
kunniakirjojakin. Meilläkin on sellainen, kertoo Eero Karila. – Eikä navetassa
ollu hirveä käry, vaan raikas ja hyvä haju, kun hakojakin hakattiin, säestää
Pihlajamäen emäntä Eila Ahonen. Nykyään hajun pistävyyttä lisää myös säilörehu.
Kauko Levänen on ollut talven ahkera ja nyt on Auvilan peltoon levitettävissä kunnon lantapatterit. - Om. T. Levänen. |
Jos oli talvi oltu ahkeria ja ajettu pellolle suomutaa
haudasta ja navetasta kompostilantaa, oli keväällä levitellä peltoon erinomaista
lannoitetta ja ruokamultaa. Kun pelto oli kuivunut ja lämmennyt, isäntä jo
hoputti sontaa levittelemään, sillä sekin tehtiin samoihin aikoihin äestämisen
kanssa, jotta lanta olisi saatu tuoreena saman tien maan sisään. – Kyllä mä
muistan, kun mies muokkas peltoa ja mun piti kiireesti hajottaa ja levittää
niitä kuormia. Sinne vaan, joka kevät, vaikka olisi ollu kuinka omia töitä,
niin ne piti siirtää, muistelee Annikki Koskinen. – Joo, naisten piti tehdä
miesten töitä, mutta miehet ei kyllä tehny naisten töitä, säestää vierestä
Anneli Viren.
JAAKKO LUOMA
KUVAKERTOMUS PELLON SYNNYSTÄ:
TALVISTA SUONAJOA VEKKULASSA JA KORPILAHDEN VESPUOLELLE:
HAKATTIIN HAKOJA JA LEHTOJA NAVETTAAN, JOTTA SAATIIN KUIVIKETTA JA ELOPERÄISTÄ AINESTA PELTOON.
PELLON TEKO JÄTTI JÄLKEENSÄ KAUNIIN LAMMEN:
Kalle Hakala Jämsän Vekkulasta ajoi 30-luvulla ahkerasti mutaa pelloilleen, jonka myötä talon yläpuolelle syntyi kaunis lampi, jonka rannalla hän teki saunan ja käytti ylhäällä olevan lammen vesivoimaa hyväkseen mm. puimakoneessa. Kallen lampi yllä ja alla tänä päivänä.
Ahti Rantamäki ajoi tästä suota ja savea peltoon - ja teki lopuksi lähdepohjaisen lohi- ja saunalammen. |
JA NYT KOVALLA TYÖLLÄ RAIVATUT PELLOT OVAT TAAS PALANNEET METSÄKSI:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti