Yhtyneiden halkosavotta menossa 30-luvun lopussa Hartolassa. Suomenhevonen on ponnistajana maailmanhuippu! - Kuva UPM (Lainalla: Vekkulan kyläyhdistys)
Maailman paras työhevonen!
Meillä ei ole sattumalta maailman paras työhevosrotu: kun korpikansa valitsi satoja vuosia
hevosia, jotka parhaiten pärjäisivät talvet metsässä ja kesät pelloilla ja
raivauksilla, syntyi vähitellen monipuolinen työhevonen: rauhallinen, mutta virkeä,
hyvä oppimaan ja yhteistyöhaluinen. Suomenhevosella on hyvät jalat ja sen
vetokyky (ja halu!) on tutkitusti maailman paras.
Suomalaiset samaistuvat teollisuuskansaksi hämmästyttävän
tunnepitoisesti hevoseensa, miksi? Todennäköisesti
siksi, että täällä poikkeuksellisen suuri osa kansasta, maaseudun
pientilalliset, oli vielä suhteellisen lyhyt aika sitten täysin tästä eläimestä
riippuvainen. Suomenhevosen koetaan myös pelastaneen kansansa kriittisillä
hetkillä, erityisesti viime sodissa. Ilman kuormahevosia ei olisi selvitty:
talvisodassa oli vähän kuorma-autoja, mutta kymmeniä tuhansia maatiloilta
luovutettuja suomenhevosia.
Mutta suurin syy herkkään suhteeseen lienee se, että tämä
hevonen on puurtajana niin kansansa näköinen, että se liikuttaa meitä:
katselemme omaa kuvaamme eläimessä! On syytä kirjata hiukan kliseiset epiteetit
tähän, koska ne ovat totta: suomenhevonen on nöyrä ja hyvin sitkeä: se ei jätä
hommaa kesken. Itse korostaisin vielä seuraavia piirteitä, jotka yhdistivät hevosta
ja sen käyttäjiä maaseudulla: halua paneutua ja oppia, kantaa vastuuta. Tästä
syystä suomalaisia (so. ihmisiä..) arvostetaan tänä päivänä esimerkiksi
rakennusprojektien vetäjinä maailmalla.
Suomalainen ja hänen hevosensa muokkautuivat työntekijöinä
samassa myllyssä: metsätyössä. Juuri metsässä korostuivat rauhallisuus ja
sitkeys, asiaan paneutuminen. Reuhtomalla sai vain paikkansa kipeiksi, niin
mies kuin hevonen. Metsässä oli myös ratkottava itse eteen tulleet
ongelmatilanteet paikan päällä, oli sitten kyse katkenneesta luokista,
kaatuneesta kuormasta tai hankalasta ajomaastosta, joita varsinkin Keski-Suomen
mäkimaisemissa riitti.
Metsässä korostuu myös suomenhevosen hyvä vetokyky. Se saa
liikkeelle kaksinkertaisesti yli oman painonsa olevan kuorman, mikä on hevosten
maailmanennätys: suomenhevonen osaa ponnistaa erinomaisesti. Tunnettu
keskisuomalainen hevosmies Jussi Maukonen kertoo ajaneensa puuta myös isoilla ardennerin
hevosilla, joita kokeiltiin sotien jälkeen täälläkin. Tämä hevonen veti kyllä
isompia kuormia huolletulla, hyvällä varsitiellä, mutta hankalammissa
lumioloissa menetti mielenkiintonsa. Niinpä kokonaisuus ei muodostunutkaan hyväksi,
koska palstalta lähtö ei onnistunut niin hyvin kuin suomenhevosella.
Metsätyötä on syytä korostaa, sillä se oli tässä maassa
1800-luvun lopusta alkaen niin laajaa ja muokkasi selkeimmin tätä työhevosta.
Metsätyöstä ja hevosesta on tässä blogissa erillinen selvitys. Pellolla hevonen
pääsi huomattavasti ”huokeemmalla”, mutta metsäajoissa se joutui todella
lujille. Osin tästäkin syystä hevosen jalostuksessa ja valinnassa suosittiin
isoja hevosia, mutta kuitenkin niin, että rodun hyvät luonneominaisuudet
säilyivät. Suomenhevosen koko onkin kasvanut huomattavasti matkan varrella.
Kansallinen herätys koski myös omaa hevosta
Suomenhevonen on pohjoismaiden ainut puhtaana säilynyt
kansallinen hevosrotu. Tästä voimme kiittää 1800-luvun lopun kansallista
heräämistä, jossa suomenkielen, Kalevalan ym. rinnalla yhdeksi kansalliseksi aarteeksi
nostettiin oma hevonen. Aika ajoin hevoskysymys on Suomessa muuttunut
poliittiseksi väännöksi: kansalaissodan ja itsenäistymisen jälkeen armeijan, lähinnä
ruotsinkielinen, upseeristo olisi halunnut päällystöhevosiksi lämminverisiä,
mutta tämä loukkasi suomalaisen talonpoikaisarmeijan tuntoja siinä määrin, että
siitä luovuttiin. Asia pulpahti esiin vielä ennen viimesotia ratsuväen
hevosvalintojen kohdalla, mutta tällöinkin voimakas yleinen mielipide
puolustusvoimien sisällä ja kansan keskuudessa hiljensi ulkoa tuotujen
ratsuhevosten vaatijoiden puheet.
Viimeistään viime sodat poistivat em. kysymyksen
päiväjärjestyksestä: suomenhevosella oli ollut niin keskeinen rooli tykistön ja
huollon vetotehtävissä, että sen asemaa ei horjuttanut enää mikään. Upseerien
ja rakuunoiden ratsu-asia oli tämän rinnalla täysin epäolennainen sivuseikka.
Sodassa oleellista oli nimenomaan maastokelpoisten maalaishevosten ja –miesten
saumaton yhteistyö ja keskinäinen kunnioitus, joista tämän kirjoittaja on
perinnettä kerätessään kuullut erikoisiakin tarinoita. Korpilahden Hirvimäessä
erityistä arvonantoa nautti Vuorenpään Jalmari, joka oli sodassa jäänyt
päiviksi venäläisten isoon mottiin, mutta onnistunut livahtamaan siitä yön
turvin pois - tuoden tietenkin hevosensa
tullessaan!
Kun suomenhevonen haluttiin säilyttää puhtaana kansallisena
hevosrotuna, sitä ryhdyttiin jalostamaan lähinnä suuremmaksi mm. 1800-luvun
lopun kruununori-järjestelmällä: valtion tuella maakuntiin hankittiin
siitoskäyttöön hyviä hevosia. 1900-luvun alussa alkoi vapaaehtoinen kansalaistoiminta,
kun ryhdyttiin perustamaan paikallisia hevosjalostajien yhdistyksiä. 1907
aloitettiin parhaiden hevosten vieminen kantakirjaan, millä oli ratkaiseva
merkitys rodun puhtaana ja terveenä pysymiseen. Tänäkin päivänä on helppo
selvittää kantakirjatun hevosen sukutaustaa kauas taaksepäin. Nyt se on tärkeää
sen vuoksi, että hevosia on suhteellisen vähän, jolloin on mahdollista pitää
geneettinen vaihtelu mahdollisimman suurena tältä pohjalta. Vaarana nykyisin on
sukulinjojen kapeutuminen: samat orien nimet vilahtelevat useimpien
kantakirjattujen hevosten tauluissa.
Hevonen oli mökin arvokkain omaisuus ja perheenjäsenen
tapaan pääsi myös valokuvaan, näin myös Leväsen mökissä Moksissa.
- Leväsen kotialbumi/Tapio Levänen.
Enimmillään, yli 400 000, suomenhevosia oli sotien
jälkeen 50-luvulla, jolloin sodanjälkeinen rakennustoiminta, uudistilojen
rakentaminen ja lisämaiden raivuu sekä nopeasti kapasiteettinsa kaksinkertaistanut
metsäteollisuus tarvitsivat hevosia runsain mitoin töihin. Jo seuraavalla
vuosikymmenellä alkoi niin maaseudun pientilojen alasajo kuin suomenhevosen
lähtölaskenta, vaikka se pärjäsikin suhteellisen pitkään metsäajossa traktoreille.
Nykyisin suomenhevosia on vajaa 20 000. Suurin kysyntä
on jo pitkään kohdistunut ravi- ja ratsastushevosiin, mikä on merkinnyt sitä,
että ”jytkyt, karvajalkaiset työhevoset” ovat käyneet harvinaisiksi ja
suomenhevonen on muuttunut sirommaksi. Työkäytössä koko maassa on enää
viitisensataa hevosta. Vaikka juoksijasuunnan hevosillakin tehdään työtä,
merkitsee suuntaus sen kaikkein perinteisimmän hevosemme harvinaistumista. Nykyisin
hevosensa voi viedä kantakirjaan neljään eri kategoriaan: juoksija- eli ravihevoset,
ratsastus- ja työhevosten lisäksi erikseen kantakirjataan pienhevosia.
Aika ajoin on esitetty pohjoismaiden maatiaisrotujen
sekoittamista, jolloin saataisiin isompi kylmäveristen hevosten luokka
ravimaailmaan, jossa raha liikkuu, mutta suomalaiset, jotka ovat onnistuneet
säilyttämään alkuperäisen hevosrotunsa, eivät ole ajatukseen innostuneet.
”Isot hevoset oli valttia”
Keskisuomalaisille suomenhevosharrastajille tuttu hahmo on
Jussi Maukonen, joka on ostanut, välittänyt, kouluttanut ja ajanut satoja
hevosia elämänsä aikana. Jussi syntyi 1940 Sumiaisten Viitalankylään Viitala-nimiseen
mökkiin, jossa oli 3,5 hehtaaria peltoa, vajaa 10 ha metsää, kolme lehmää ja 10
lasta. Tämä tarkoitti tyypillistä keskisuomalaista elämäntapaa siihen aikaan:
”Vanha ukko elätti sen meidän porukan hevosella ja
mehtäajolla. Ei silloin voinu mennä kunnantoimistoon apua hakemaan.”
Jussi ehti 50-luvulla nähdä vielä ne isot hevosmarkkinat
ennen kuin ne hävisivät historiaan. Pihtiputaan markkinoille suunnattiin isän
kanssa lokakuun alussa, kun peruna oli nostettu. Putaalta lähti kymmenittäin
hevosia junakyydillä pohjoisen savotoille. Erityisesti mieleen on jäänyt se
kainalosauvoilla nilkuttanut sotainvalidi, joka osti hevosia, joita rengit
sitten kiikuttivat junaan. Hevoset myytiin savottamiehille Rovaniemellä ja
pohjoisempana. Hyvän hevosen vaatimukset tulivat nopeasti tutuksi:
”Hyvä mehtähevonen oli rauhallinen ja yhteistyökykyinen.
Niitä oli pieniä ja suuria, mutta toki isot hevoset oli valttia, niitä
haettiin. Ikäkään ei niin haitannut, jos se vaan toimi hyvin. Oli tärkeää, että
se veti hyvin, että se rehellisesti yritti vetää”, selvittää Maukonen.
Maukosen mukaan hyvä luonne näkyy jo hevosen päästä ja
katseesta, silmistä: avoin ja rauhallinen katse kertoo paljon hevosesta. Samaa
on kertonut minulle moni muukin hevosmies: kun on isot silmät ja levollinen
katse, siihen voi luottaa.
”Ja jalat olivat tärkeät, niitä katsottiin. Että ne oli lujat
ja hyväasentoiset: suorat eivätkä kiverät, kierot. Parhaita oli sellaiset lujajalkaiset,
karvajalkaiset hevoset. Silloin ne jalat ei helposti auennu kovaan hangen
reunaan tai risukossa”, Maukonen selvittää.
"Sopivat länget olivat elinehto hevosen hyvinvoinnille ja sille, että se
jaksoi hyvin vetää läpi talven", kertoi Maukosen Jussi
Metsätorpanmaa ry:n näyttelyssä kesäkuussa 2012
Killerin raviradalla Jyväskylässä.- Jaakko Luoman kuva.
Kesälaidun elvytti laihan tukkihevosen
Valtaosa hevosista oli kiinteästi maatiloilla, mutta
markkinoiden ja joppareiden kautta kiersi kymmeniätuhansia hevosia hyvinkin
lyhytaikaiseen käyttöön, lähinnä puunajoon talveksi. Kesäksi moni tilallinen
osti ”kesärengiksi” tällaisen savottahevosen eli lähinnä kuntoutumaan kesälaitumille,
josta se syksyllä myytiin taas pienellä voitolla savottahommiin. Puunajossa oli
paljon ammattiajureita, jotka tällä tavalla vapautuivat hevosen kesäaikaisesta
ylläpidosta. Maukonen ehti nähdä monet monituiset kerran, miten nopeasti talven
kovassa kuormituksessa ollut tukkihevonen toipui kunhan se pääsi vapaaksi
kesälaitumelleen:
”Kun peruna oli saatu maahan, siinä 10. kesäkuuta, laskettiin
se hevonen kesälaitumelle lomalle. Vaikka olis kylkiluut ollu näkyvissä, niin
äkkiä ne liho siellä laitumella ja kuntoutu. Siellä ne myös parantu talven kolhuista
ja haavoista, kun ne ei saanu enää viljaa. Vilja tekee sellaista kuumetta
jalkoihin!”, kertoo Jussi Maukonen. Tieto on kiinnostava: myös ihmisen
terveydessä on alettu puhua siitä, että liian hiilihydraattipitoinen ravinto
nostaa veressä sokeria ja tulehdusarvoja. Talvella hevosista piti saada
tehokkaasti voimaa irti ja se otettiin valkuais- ja hiilihydraattipitoisella
kauralla ja rukiilla, mutta kesäaikainen luonnonlaidun merkitsi paluuta
luonnonmukaisempaan ravintoon, heinään ja kuituun ja se elvytti hevosen. Hevoset
myös kuulemma hoitivat itseään kulkemalla metsässä ja syömällä tiettyjä
kasveja.
Heinäkuussa hevosen lyhyt loma alkoi olla ohi: ryhdyttiin heinätäihin.
Nyt hevonen sai tukkireen sijaan kiskoa niitto- ja haravakonetta, kuskata
heinäseipäitä ja kuormia latoon. Monella hevosella alkoivat vähän tämän jälkeen
taas metsätyöt, sillä Keski-Suomessa hakattiin paljon kesäaikaan vanerikoivuja
lehtineen ns. rasiin kuivumaan ja näitä puita alettiin syyskuun puolella
hevosella kasata, sulassa maassa juontosaksin. Sitten tulikin vuoroon
syyskynnöt, lantapattereiden kuskaamiset pellolle jne. Puhumattakaan
tienhoidosta, jolloin ajettiin raskaita sorakuormia tai jyrää. Kun maapohja oli
marraskuussa sen verran jäätynyt, että se kesti hevosen alla, alkoivat taas
metsäajot: ensin ajettiin kevyempi lämmityshalko ja kuitupuu, joka oli tehty
kesällä, sitten alkoi kuninkuuslaji: tukinajaminen.
Jos ei oltu tukinajossa, ajettiin suohaudasta mutaa pellonparanteeksi. Ville Ilmonen ja
Emil Haapala hevosineen Korpilahden Päiväkunnassa. - Kuvan om. Kari Ilmonen.
Jos hevonen oli yhteistyökykyinen metsässä, oli se sitä
pellollakin. Toki siellä oli opittava uudet kujeet: miten kuljetaan nätisti kynnettäessä
vaon vieressä ja käännytään saran päässä jne. Tärkeää peltotyössäkin oli se,.
että hevonen pysyi käskettäessä paikallaan ja osasi ottaa käskystä hiukan
eteenpäin tai pakittaa, kun ajettiin heinää talliin, jonka läpi ei voinut ajaa.
”Hyvä kyntöhevonen on isännälle tärkeä, kivisillä pelloillahan
traktorin vois särkeä”, lauloi Jorma Ikävalko Hevosmiesten polskassa. Toki
kivisillä keskisuomalaispelloilla olivat lujilla hevosellakin ajettaessa niin
aurat, äkeet kuin isännän kädetkin, kun aura jytkähti kunnolla kiveen.
JAAKKO LUOMA
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti